Syksyn tullen on ihanaa ihanaa käpertyä vilttin ja mennä villasukkien kera sohvalle katsomaan leffaa. Maanantaina katsottiin kotona Elvis -leffa (se oli tavallaan ihan hyvä ja tykkään elämänkerroista, aina oppii jotain uutta). Eilen taas käytiin leffateatterissa katsomassa suuri kusetus -leffa, joka oli yllättävän hauska! Se kertoi koirasta, jota hänen omistajansa vihasi. Omistaja halusi koirasta eroon ja hylkäsi hänet New Yorkin kaduille. Koira tutustui koirajengiin. Suosittelen!

Rakastan syksyn värejä, lehtien väriloistoa. Tykkään syksyn tuoksusta, syyskuusta. Tykkään syksystä, ennen sitä loskaa ja pimeyttä. Vaikka toisaalta, kyllä siinä pimeydessäkin on oma ihana tunnelmansa. Kynttilät. 🩷  

Tämän syksyn työn aloitus on ollut aikamoista härdelliä. Paljon uusia lapsia, ja luonnollisesti päiväkotiin tutustuminen vie kaikilta aikaa. Aika kuluu todella nopeasti. Tuntuu, kuin elokuu olisi ollut yksi pieni hujaus vain. Kuukausi tuntui korkeintaan yhdeltä viikolta ja yht’äkkiä olikin jo syyskuu? Mitä ihmettä? Elokuussakuussa käytiin poikaystävän kanssa myös Kroatiassa ja reissu oli upea. Lämmintä riitti ja paljon uusia hienoja kokemuksia. Tekisi jo mieli palata takaisin! Käytiin Kroatiassa muun muassa vesiputouksella, viinitilalla viininmaistelussa sekä oliivitilalla öliiviöljyn maistelussa. Käytiin linnassa, missä on kuvattu Game of Thronesia ja sieltä oli ihan käsittämättömän upeat maisemat! Ai että. Käytiin myös veneretkellä viidessä saaressa ja sellaisessa sinisessä luolalla. Tuolla kyseisellä veneretkellä uimme kahdesti -ensin hyppäsimme veneestä upeaan kirkkaaseen veteen ja sitten pääsimme uimarannalle snorklaamaan. Oli kivaa!

Syyskuussa on luvassa Suomi-Tanska jalkapalloa (nyt tulevana sunnuntaina jo!) poikaystävän kanssa ja matka Lontooseen (syyskuun vika viikonloppu), kaverini kanssa. Ja tietysti ihan vain perus arkea, töitä ja kuntosalia. Tänään on perjantai, miten ihanaa! Tänään luvassa on isän näkemistä. Huomenna näen varmaan kaveria ja ensi viikolla katsomaan Barbie -leffaa!

Välillä vähän väsyttää. Ei jaksaisi yhtään mitään. Tätä omaa elämää, joka tuntuu vain junnaavan paikoillaan. Ja vaikka elämässäni on kaikki vallan mainiosti, niin mä vaan murehdin pääni puhki kaikkea mahdollista.  Miksi olen tällainen, enkä osannut tuotakaan tehdä. Äh.

Sitten tulee hetki, kun kaikki on taas loistavasti. Hetki, kun huomaan kaiken hyvän murehtimisen valuvan hukkaan, taivaan tuuliin. Kauas pois. Hyvä vaan. Mutta jossain mieleni sopukoissa, odotan salaa seuraavaa suurta kriisiä. Ja kun se tulee, ajattelen: Ah, mä tiesin, tulihan se sieltä. 

Miksi tehdä asiat itselleen niin vaikeaksi.  Ajattelenko, etten ole hyvän ja tasaisen elämän arvoinen? Miksi pitää luomalla luoda kriisejä, mitä ei tarvitsisi oikeasti luoda. Kyllä niitä oikeitakin kriisejä löytyisi ihan riittämiin. Voi että. Vertailen itseäni liikaa muihin, vaikka voisin vain keskittyä siihen omaan, epätäydellisen täydelliseen elämääni. Ja miksi edes vertailla itseään muihin, kun en mä ihan aidosti edes halua tehdä kaikkia asioita niin, kuin kaikki muut tekee. Ei mun tarvii! Vaikka olen koko ikäni ollut enemmän ja vähemmän kuin kameleontti. Kameleontti, joka muuntautuu muiden tarpeisiin ja haluihin. En ole osannut tai uskaltanut sanoa toiselle ei, sillä enhän mä halua loukata sitä toista. Mutta olen loukannut koko ajan vain itseäni. Elämäni päähenkilöä, sitä kaikista tärkeintä tyyppiä. Miksi?

Onneksi mulla on aina uusi mahdollisuus.  Joka ikinen sekuntti. Voin kääntää kelkkaani ihan milloin vain, vaikka juuri nyt. Niin kauan, kun minussa henki pihisee, niin kauan voin muuttua,  juuri haluamaani suuntaan. Eikö olekin aika ihanaa? 🙂