Tein tällä viikolla tunnelukko -testin uudestaan ja sieltä tuli moneen kohtaan tulos ”vahva tunnelukko”. Olen pohtinut näitä asioita ennenkin, mutta nyt halusin aiheesta myös kirjoittaa tänne.
Hyväksynnän haku näkyy jossain määrin lähes kaikissa sosiaalisissa tilanteissa. Olen kuin kameleontti, joka muuntaa omaa käytöstään ja omia mielipiteitään jokaiseen seuraan ja ryhmään sopivaksi. Mun on vaikea olla eri mieltä, koska pelkään muiden reaktioita. Välttelen ristiriitoja. Omia mielipiteitä on vaikea ilmaista, vaan yritän kynsin ja hampain miellyttää aivan kaikkia.
Päätöksiä tehdessäni mietin liikaa muiden mielipiteitä: ”Uskallankohan tehdä sitä ja tätä, mitähän tuo ja tuo toinen (tai kaikki) päätöksestäni ajattelee? Entä jos hän suuttuu?” Tosi usein olen jättänyt tekemättä haluamiani asioita ja tehnyt niin kuin oletan toisen tahtovan. Unohdan itseni. Koska pelkään muiden reaktioita liikaa. Väärinkö? Todellakin! Aina ei pitäisi päättää pelosta ja tunneluukosta käsin, vaan enemmän omasta itsestään käsin! Joskus päätöksiä kritisoidaan, mutta sen ei pitäisi olla mikään este tehdä omia päätöksiä. Joskus tulee ristiriitoja tai mitä vain. Mutta vaikeaahan se on, ja vaatii aikaa oppia vanhoista käytösmalleistaan pois.
En todellakaan halua kenenkään kritisoivan tai olevan eri mieltä kanssani -voisin vaikka tulla torjutuksi ”väärän” mielipiteen vuoksi. Se on pelottava ajatus.Toki läheisiä täytyy huomioida päätöksiä tehdessään, eikä monessa ihmissuhteessa voi toimia aina vain oman mielensä mukaan. Mutta en voi myöskään aina toimia vain muiden mielen mukaan! Kun tallon omat haluni, omat mielipiteeni ja omat ajatukseni, huomaan tulevani siitä vain vihaiseksi ja katkeraksi. Huomaan vihan nousevan joskus pintaan, koska en ole osannut sanoa toivettani ääneen.
”En halua tehdä näin, mutta teen kuitenkin, koska muut tahtoo (tai vähintäänkin oletan niin). Miksi?!”
Auttamisen ei pidä mielestäni olla velvollisuus, vaan sen tulee tapahtua omasta halusta auttaa. Ei mistään miellyttämisen halusta -eikä sillä haeta hyväksyntää. Parasta terapiaa auttaminen on minulle silloin, kun teen sen oikeista syistä. Silloin itsellekin tulee parempi mieli, kun saan auttaa toista ja toiselle tulee parempi olla.
Parisuhde ja kaverisuhteet ovat toisinaan muodostuneet joskus haasteeksi tunnelukkojen vuoksi. Niiden ei pidä olla vain toisen miellyttämistä, ne ovat vastavuoroisia ihmissuhteita. Ihmissuteita, joissa molemmat ovat samalla viivalla, ja molempien haluilla ja mielipiteillä on yhtä paljon väliä. Parisuhteessa kahden ihmisen mielipiteet muodostavat kompromisseja. Molempien mielipiteitä tulee ottaa vuorollaan huomioon. Kaiken ei tarvitse, eikä pidä missään nimessä mennä oman mielen mukaan, mutta itselle olisi kaikista tärkeintä oppia ilmaisemaan omia mielipiteitä ääneen! Vaikka ne eivät toteutuisi, niin ainakin olen saanut sanottua sanottavani sille toiselle, ääneen. Sitten voidaan keskustella ja päättää toisin, jos tarvis on. Mutta ainakin siitä ääneen sanomisesta tulee parempi mieli, ja voi hyvillä mielin tehdä kompromisseja!
Mun ei tarvitse suostua kaikkeen mitä muut ehdottavat, siinä pelossa, että toinen torjuu minut tai suuttuu sen takia. Mun ei tarvitse suostua kaverin ehdottamaan tapaamiseen, jos itse tuntee tarvitsevansa lepoa ja yksinoloa. Eikä siitä tarvitse tuntea huonoa omatuntoa tai huonommuutta. Se on välillä vaikeaa, olla suostumatta. Tai sietää sitä epämiellyttävää oloa, joka kieltäytyminen aiheuttaa. Mutta päivä kerrallaan, opetellaan. Opettelen hyväksymään itse itseäni sellaisena kuin olen. En hae hyväksyntää ulkopuolelta.
Ulkopuolisuus: Mietin liikaa mitä muut minusta ajattelevat. Pidän itseäni huonona keskustelijana ja välillä on vaikea keksiä mitä sanoa (ainakin vieraampien ihmisten seurassa). En pidä itseäni yhtä tärkeänä kuin nuo kaikki muut. Kaikilla muilla on niin hyviä mielipiteitä, ja minulla ei mitään! Jään sosiaalisissa tilanteissa helposti muiden varjoon ja pidän itseäni outona -ja ne omat ajatukset itsestä sitten heijastuu myös käytökseeni. Vaikka olenkin melko samasta puusta veistetty kuin muutkin, meissä kaikissa on kuitenkin yllättävän paljon myös sitä samaa. Ahdistun silti helposti ja tunnen oloni epämukavaksi, varsinkin uusien ja vähän vieraampien ihmisten seurassa. Jännitän esiintymistä ja huomion keskipisteenä olemista. Jännittyneenä ja hermostuneena en kykene toimimaan tai ajattelemaan kunnolla, vaan lamaannun ja menetän toimintakykyni. Olen epävarma itsestäni ja omista kyvyistäni, vetäydyn helposti. Enää en kuitenkaan jätä menemättä sosiaalisiin tilanteisiin, ainakaan niin usein. Haluan luoda yhteyden muihin, mutta pakenen. Hankala yhtälö. Läheisissä ihmissuhteissa on onneksi helpompi olla ja hengittää. Uskallan olla oma itseni, mutta silti tunnelukkoni aktivoituvat joskus myös niissä. Ehkä asioiden tiedostaminen ja asioihin tutustuminen helpottaa tunnelukkojeni työstämistä.
Alistun liikaa muiden tahtoon, vaikka se tuntuisi itsestä kuinka pahalta tahansa. Haluan oppia ilmaisemaan itseäni, omia tarpeita ja mielipiteitäni tuplasti enemmän. Se parantaa itsearvostustani. En saa aina hakea arvostusta pelkästään muilta ihmisiltä, itseni ulkopuolelta. Arvostus lähtee minusta ja säteilee sitä kautta myös ulospäin muille.
Tunnelukkoja olisi ollut vielä enemmänkin, mutta taidan lopettaa tämän tekstin nyt tähän ja palaan aiheeseen muissa postauksissa. Sitä ennen toivotan kaikille hyvää tulevaa joulua ja kirjoitan ehkä myös siitäkin. Katsotaan.
Olen kuin tämä lumiukko. Lumiukko, joka ei sovi maisemaansa. Mutta voisi sopia, kunhan pannaan sopimaan. Lumiukon pitäisi vain oppia luottamaan itseensä vähän.
Onko sinulla tunnelukkoja? Oletko oppinut jotain keinoja niiden käsittelyyn?
