Itken milloin mistäkin.

Samalla kun itku tulee ärsyttävän helposti, niin kyllä se itku voi myös puhistaa. Sen jälkeen on kevyempi kulkea. Huolet pienenee puolella. Ainakin hetkeksi. Ennen seuraavaa hetkeä, seuraavaa itkua. Ja itku voi tulla ihan mistä vaan. Vaikka reiästä sukassa. Jos tarpeeksi väsyttää,  ei itkun aiheeseen tarvitse juuri mitään. Loukkaannun myös herkästi, ihan kaikesta. Sellaisestakin,joka tuntuu muiden mielestä pieneltä, mutta mun mielessä niin kovin suurelta. Mun maailmassa kaikki tunteet on suuria ja ihmeellisiä.  Välillä tuntuu, että ois helpompaa tuntea vähän kevyemmin. Mutta ei. Ilo on pakahduttavan suurta, suru järkäleisen murskaavaa. Tuntuu, että eihän sitä tällainen pieni ihminen kestä. Mutta tässä  mä oon, edelleen hengissä.

Miksi vaikeita tunteita pyritään peittämään?

Keinolla millä hyvänsä.

Pystyn itkemään vaikka keskellä katua.

Ja jos itku alkaa, se ei todellakaan lopu hetkessä. Ja aamulla herään silmät tuvonneina.

Mutta toisaalta, on vaikea sanoittaa omia vaikeiksi luokiteltuja tunteita.

Niitä vaikeita tunteita pyrkii peittämään keinolla millä hyvänsä. Eikä millään halua tuntea niitä. Vaikka olenkin surkea peittelemään niitä, niiden vietäväksi on vaikea uskaltaa.

Tunteiden vastustaminen aiheuttaa ties mitä jumeja kehoon.

Miksi siis yrittää väkisin tukahduttaa tunteensa?

Voisiko pala palalta opetella tuntemaan? Edes minuutti kerrallaan, minuutti päivässä?

Kuulostaako tutulle? Herättääkö ajatuksia?

Niin, ja muistammehan olla armollisia itsellemme ja muulle! Tekevälle sattuu. Aina ja kaikenlaista. 

Istun työpaikan nukkarissa, ympärilläni joukko sikeästi nukkuvia, suloisesti tuhisevia lapsia. Mietin elämääni. Tätäkö se on , mun koko loppuelämäni. En osaa vastata mitään itse esittämääni kysymykseen. En tiedä. Tarvitseeko edes. Vaikka, olen jo kolkyt. Täytän huhtiluussa kolkytä yksi. Enkä vieläkään tiedä, mikä musta tulee sitten isona. Vaikka ei tässä nykyisessä työssä ole edes mitään vikaa. Maailman tärkeintä työtä tämä päiväkodin tätinä oleminen, niin kuin jotkut lapset on mua jo kutsunut. Olen täti. Päiväkodin täti. Tänä tätinä olenminen on työ, jota pitää arvostaa paljon enemmän. Kesällä saamme onneksi kertapalkkion. Ja palkka myös nousee muutamalla kympillä. Onneksi edes niin. Kyllä mielelläni otan vastaan edes sen muutaman kympin lisää!

Olen alkanut kirjoittaa enemmän. Taas. Pienen tauon jälkeen. Kirjoittaminen on ollut viime aikoina hieman aaltoilevaa ja vaihtelevaa. Välillä vähän enemmän,  välillä aika paljon vähemmän.  Haluan kirjoittaa ainakin sen yhden ainoan keske olevan kirjani valmiiksi. Edes joskus. Välillä homma toimii, välillä luovuus takkuaa. Ehkä se on sitten eläkkeellä valmis. Tai kyllä mä pyrin aikaisemmin.  Pitää luoda itselleen suunnitelma. Kirjoittaa useammin. Aloittaa. Ja tehdä vaan. Sitkeästi ja määrätietoisesti. Ei aina vaan suunnitella ja sanoa ”sitten kun”. Ei tarvitse odottaa oikeaa hetkeä tai parempaa tulevaisuutta. Ei se vaan tule. Sen on NYT.

Juuri nyt on oikea hetki tehdä niitä asioita, mistä mä oon haaveillut.  Jotta ei tarvii katua kuolinvuoteella. Ja eihän sitä tiedä, milloin se kuolinvuode oikein tulee. Tapahtuuko se heti, eikä kerkeä edes katua. Siksi kannattaa aloittaa ne haaveet juuri nyt, ennen kuin on liian myöhäistä aloittaa.  Siispä aloitan haaveeni nyt, niin kauan kun se on vielä mahdollista. Eikö vain?

Mistä sitten haaveilen. Haaveilen matkoista Suomessa ja ulkomailla.  Tänään olen katsellut lentoja vaikka minne! Katsotaan mihin sitä päätyykään. Haaveilen siitä että osaan olla onnellinen tässä hetkessä. Että osaan sanoa ei, silloin kun haluan. Ja kyllä, silloin kun haluan. Haaveilen, että osaan olla paremmin itseni puolella ja kuunnella oman kehoni viestejä paremmin.  Että en mene niin paljon muiden toiveiden mukaan. Haaveilen ihan tavallisista arkisista, pienistä jutuista. Eikä murehtisi liikaa turhaan. Että osaisin päästää paremmin irti turhista asioista ja iloita enemmän. Että osaisin pitää rajoistani useammin kiinni.

Haaveilen keväästä. Yksinolosta. Arjesta, jossa saan tehdä työtä, joka ei tunnu työltä. Vaikka se ois välillä rankkaa, tietäisin että se ois juuri se mun juttu. Edes sivutoimisesti. Kokeilen paljon uutta, niin työssä kuin vapaalla. Kokeilen ja opin. Ennen kaikkea, muistan nauttia elämästä. Haaveilen edelleen kirjoittamisesta.

Haaveilen, että lähelläni asuisi koirallinen ihminen, jota (siis sitä koiraa) voisin viedä lenkille. Ja miksei sen omistajaakin.