Mitä pieniä askeleita voit tehdä päivittäin tavoitteden eteen?

Minä tanssisin. Olisin rento. Vapaasti oma itseni, enkä vähät välittäisi muiden mielipiteistä! Sen lisäksi kirjoittaisin kuten lapsena kirjoitin. Vailla huolia ja estoja, sen kummemmin mitään murehtimatta.  Silloin se oli hauskaa, enkä kirjoittanut tarinoita muiden nähtäväksi. Kirjoitin tarinoita, koska halusin ja tulin siitä valtavan iloiseksi.

Muistan sen päivän kun olin 7 -vuotias ja opin kirjoittamaan. Ajattelin isona ryhtyä kirjailijaksi. Muistan kun isäni osti ikivanhan ja siihen maailman aikaan jättimäisen tietokoneen. Se ei ollut mitään verrattuna äitini möhkäle -tietokoneeseen, joka vei olohuoneesta noin puolet. Kirjoitin tarinoita pääasiassa isäni tietokoneella tai käsin. Tarinat kertoivat pääasiassa koirista, kissoista, isästäni tai äidistäni. Minä olin tietenkin päähenkilö!

Sitä minä tekisin edelleen. Kirjoittaisin vailla estoja, turhia murehtimatta. Nykyään murehin aivan liikaa: Miltä tekstini näyttävät? Tykkääkö kukaan? Mikä mun teksteissä mättää?

Turha murehtiminen estää luovuuden energiaa virtaamasta ja ilman sitä kirjoittaminen soljuisi luontevasti ja vapaasti. Ilman liiallista murehtimista ja miettimistä saisin teksteistäni parempia! Siispä turhat pelot pois!

Ja miten sitten pääsen tavoitteisiini? Voisin aloittaa vaikka sillä, että jatkan blogini kirjoittamista viikoittain!

Alla kaapista löytynyt tarina pikkuiselta lapsi-Vilmalta:

Minulla on äiti, joka on tosi tosi höpsö.

Minun äitini tekee joskus semmoisia jekkuja, että kukaan ei voi uskoakaan.

Äitini on myös utelias.

Hän haluaa tietää mitä koulussa on tapahtunut.

Hän haluaa myös tietää mitä minä olen piirtänyt. 

Silloin sanon, että äitini ei saisi kysellä niin paljoa. 

Miksi en?

Koska se ärsyttää minua.

Silloin äitini lähtee huoneestani pois ja antaa tehdä työni loppuun.

Kun on ruoka-aika niin äitini kysyy, mitä minä aion seuraavaksi tehdä.

En minä vain tiedä, sanon joka ainoan kerran.

Voi että hän on utelias.

En ole ikinä nähnyt uteliaampaa kuin äitini.

Minua alkaa joskus naurattaa kun kuuntelen äitini juttuja.

Voi että äitini on hupsu.

Ei kaverinikaan ole niin hassuja kuin äitini.

Suomen kesä on lyhyt ja sateinen. Silloin harvoin kun aurinko paistaa, silloin on pakko tehdä jotain! Ulkoilu on pakollista.  Tai oikeastaan, aina kun vaan vapaata on, niin silloin on pakko tehdä tai päästävä reissuun.

Mua ahdistaa, että tänä kesänä en ole kerennyt reissaamaan yhtikäs mihinkään. Olen töissä koko kesän ja yrittänyt suunnitella viikonlopuille jos jonkinmoista reissua tai aktiviteettia. Saamatta aikaan yhtikäs mitään. Tai no, viikonloppuna oli onneksi ihanan ystäväni ihanat polttarit, mutta siinäpä se minun kesä melkeinpä kokonaisuudessaan olikin. Häät ovat vielä onneksi tulossa, kivaa! Tuntuu, että kesä ei ole kerennyt kunnolla edes alkaa ja kohta se onkin jo ohi…

Ahdistaa. Stressaa. Miksi Suomalaisen täytyy aina ladata kesään niin paljon odotuksia? Kun voi sitä oikeasti tehdä kaikkea mahdollista ympäri vuoden. Miksi kesästressi pilaa aina koko kesän? Kun ei vain voi nauttia siitä pelkästä oleilusta, olemisesta? Aivan sama sataako vai paistaako (okei, on se paiste ehkä vähän kivempi), niin silti voi olla kivaa. Sateella voi nauttia sisällä olosta, levosta ja netflixistä hyvällä omalla tunnolla. Auringon tullen, voi suunnata tiesä ulkoaktiviteetteihin. Mollemmissa on puolensa, molempia tarvitaan. Tai sitten voi olla tekemättä yhtikäs mitään, säästä riippumatta ja sekin on ihan ookoo. Ei pitäisi ottaa niin kauheita paineita kesän onnistumiselle…

Miksi pitää ottaa paineita yhdestä lyhyestä kesästä? Stressitön kesä olisi ollut paljon kivempi, kun tämä stressi vaan jo tuntuu pilanneen tämän kesän tunnelmaa. ”Pitäisi tehdä ja nähdä sitä sun tätä, mutta en ole… Talvellakin tapahtui paljon enemmän. Jään jostain tärkeästä ja hyvästä paitsi…”

Onko muilla vastaavanlaista loma/ kesästressiä (on varmasti)? Kuinka olette selättäneet stressin?