Tanssi vieköön!

Voi tätä pientä poloista, jota pelotti aivan vietävästi astua ensimmäiselle tanssitunnilleen viime keväänä. Se tunti pelotti enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Tärisin. Kylmä hiki valui pitkin otsaa. Tanssisalin ovella harkitsin vakavasti kääntyväni pois. Lähteväni takaisin kotiin, ennen kun olin tunnille edes päässyt. Koko tunti oli varsin epämiellyttävä. Muut olivat käyneet kyseistä alkeiskurssia jo puoli vuotta. Minä hyppäsin mukaan kesken kaiken. Osaamatta yhtikäs mitään. Voi tätä jäykkää pökkelöä, joka ei pysynyt millään muiden mukana askelissa. En osannut yhtään mitään. Taisi siinä itkukin lähtiessä tulla silmiini. Ajattelin, etten tule koskaan oppimaan hyväksi tanssijaksi. Olen aivan surkea.

Mutta niin se vain taitaa olla, että harjoitus tekee mestarin. Ainakin omassa asenteessa on tapahtunut valtaisa muutos viimeisen puolen vuoden aikana. Vaikkei tanssitaitoni ole vielä noussut taivaisiin , niin sisälläni on ainakin tapahtunut huimaa edistystä. Olen ylpeä itsestäni. Hyvä minä! Ei mun tarvitse olla täydellinen voidakseni nauttia tanssimisesta. Voin lähteä iloisena tunneille, vaikka olisinkin aivan surkea tanssija. Ja mikä parasta: Mitä pidempään käy, sitä paremmaksi tulen! Olen epätäydellinen ja hyväksyn sen. Enää mun ei tarvitse edes välittää niistä muista. Siitä, mitä ne musta ja mun tanssimisesta ajattelee. So what!!

Nyt tanssitunnille mars. Jes!