Tunteiden näyttäminen on sallittua!

Saatan itkeä keskellä bussia.

Jos ärsyttää, sen saattaa nähdä kauas.

Usein tunteen peittäminen ei onnistu ja tuntuu lähes mahdottomalta, ihan sama kuinka kovaa yritän.

Samalla ilo näkyy hymynä kilometrien päähän ja saatan hymyillä ilman sen kummempaa syytä.

Joskus haluaisin peittää tunteeni vähän paremmin. Joskus se on taas loistavaa näyttää. Ja miksi niitä vaikeiksi luokiteltuja tunteita pitää edes yrittää peittää? Miksi niistä ei puhuta, miksi ne yritetään tukahduttaa kaikin keinoin? Tykkäisin siitä, että mulle sanottaisiin ja näytettäisiin suoraan erilaisia tunnetiloja, mutta samalla niiden sanominen on myös mulle itselle valtaisan vaikeaa. Yrittää peitellä niitä kaikin keinoin.

Tarviiko tunteita peittää, haittaako se että ärsyyntyntyminen ( tai vaikka jännitys) näkyy ulospäin? Eikö meitä kaikkia kuitenkin joskus ärsytä tai jännitä? Miksi ei voisi tehdä meidän kaikkien normaaleista tunteista ( kuten vaikka siitä ärsyyntymisestä) normaalia? Kunhan ei tee sitä ihan väärällä tavalla ja vaikka huuda toiselle täysiä päin naamaa naama punaisena tms? On käynyt nimittäin myös niin, että toinen on puhunut ilkeää sävyyn kun omassa elämässä on tapahtunut jotain ikävää ja siitä on tullut tosi paha mieli. Ja oon ehkä joskus itsekin tehnyt niin, mikä kaduttaa…

Eikö kaikkien tunteiden näyttäminen oikealla tavalla tee meistä aitoja? 🙂 Ja en osaa aina näyttää tunteita oikein, mutta ehkä sekin on vaan elämää. Sitten on tärkeää pyytää anteeksi kun mokaa.

Oon usein miettinyt, onko meillä Suomessa vaikenemisen kulttuuri? Saako täällä puhua, vai onko meillä vallalla vaikenemisen kulttuuri? Asioista ei saisi puhua suoraan? Aina pitäisi esittää, niin kuin ei olisi mitään. 

Ja varmaan se on myös paljon opittua menneiltä sukupolvilta. Tunteita ei ehkä oo näytetty niin avoimesti kuin nykyään? Onneksi parempaan suuntaan ollaan koko ajan menossa, tiedostetaan ja tiedetään koko ajan vaan enemmän ja enemmän.

Mitä ajatuksia tää teissä herättää? 🙂