Tyhjyyden ja yksinäisyyden TUNNE
Mun oli tarkoitus kirjoittaa blogiini suurimmaksi osaksi herkkyydestä, jota meistä jokaisella on. Itsellä vain puolet enemmän kuin valtaväellä, noin 80% ihmisistä. Mutta tänään haluaisin purkaa viimeaikaisia vahvoja tunteitani tekstin muotoon.
Tulipa taannoin vierailtua Kiasmassa. Näin siellä videopätkän yksinäisestä miehestä. Laulamassa juomalauluja. Juomassa yksin. Taisipa hänellä kädessään olla myös käärö tupakkaa. Hänellä ei ollut seuranaan muuta kuin tuo juoma ja kädessään oleva käärö. Muutoin aivan yksin tuo yksinäinen ihmeinen olento oli.
Mietin: ”Onpa suruisaa, aivan kuin omasta elämästäni.” Vaikka olikin vain taidetta, ei millään tavoin totta. Ei edes oikea ihminen. Ja ehkä myös tuon ulkoisen ja aineellisen voi jättää liiassa määrin elämästäni pois, vaikkakin toisinaan yritän tukahduttaa tunteita ulkoisilla asioilla. Mutta pidemmän päälle se ei kannata. Ja ehkä siitäkin sitten joskus myöhemmin. Päällimäisenä mieleeni jäi videopätkän tunne ja tunnelma. Se oli varsin tuttu. Se iski minuun.
Aloin siinä sitten pohtimaan omaa elämääni. Miksi sisälläni on niin usein tyhjyyttä, yksinäisyyttä. Vaikka minut olisi ympäröity ihmisillä. Vaikka viettäisin parhaillaan aikaa ihanien, minulle tärkeiden ihmisten seurassa, miksi sisimpäni saattaa aivan yht´äkkiä täyttyä aivan kauhesta ahdistavasta tunteesta. Yksinäisyyden, ulkopuolisuuden tunteista. Sisimpäni huutaa kovaa, mutta miksi kukaan ei kuule tuota huutoa? Miksi se olo käy toisinaan niin pahaksi, että alan purkamaan sitä muihin? Se oikein rönsyilee yli, eikä vain yksinkertaisesti pysy enää sisälläni. Ja niin, siitä saa kärsiä myös moni, viaton sivullinen. Oikeasti en haluaisi käyttyä niin typerästi kun käyttäydyn. Toisinaan vaan muutun kuin toiseksi ihmiseksi. Toisinaan tuntuu, kuin en hallitsisi käytöstäni lainkaan. Kuin tunteeni ohjailisivat minua, enkä minä niitä. Kuin jokin ulkopuolinen voima sanoisi, mitä minun tulee tehdä. Sitten teen asioita, joita kadun ihan vietävän paljon.
Ulkopuolisuuden tunne. Hylätyksi tulemisen pelko. Ikäviä tunteita ne ovat. Eihän niihin toki voi kuolla. Tiedänhän minä sen. Tunteet ovat turvallisia, vaarattomia. Ne tulee ja ne menee. Ihan itsestään ja omalla painollaan. Tuntuu vain, kuin ne ikävät tunteet vain veisivät mukanaan. Mieleen synkkiin syövereihin, eikä sieltä meinaa niin millään päästä enää pois.
Jotain kummia asioita sieltä tiedostamattomasta mielestä nousee toisinaan pintaan. Jotain sellaista, mitä en tietoisella mielelläni osaa oikein käsittää. Tai ehkä se on vain jotain lapsuudesta opittuja käytäsmalleja. En mä tiedä.
Haluaisin vain oppia elämään tunteideni kanssa oikein. Oppia hallitsemaan niitä, eikä toisinpäin. En haluaisi olla aina niin impulsiivinen, tunteideni vietävissä.
Onko se sitä, etten ole koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon? Koskaan tuntenut tulleeni hyväksytyksi omana herkkänä, ujona ja hiljaisena itsenäni. Koskaan tuntenut olevani aidosti rakastettu juuri sellaisena kun olen. En tiedä. Ehkä hiukan kärjistetysti tokaistu.
Onko se sisäsyntyistä, perittyä? Vai onko se vain opittua käytöstä ja tunteita kaukaa lapsuuden perukoilta? Mitä se on? Mistä se tulee? Onko se minun luonteelleni ominaista, aina ja ikuisesti? Tuntea näin, hyvin voimakasta yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta? Vaikka siihen ei olisi yhtikäs mitään syytä? Onko se minulla geeneissä? Miksi vajoan melankooliseen luonteeseeni. Onko se osa hermojärjestelmääni. Onko se niin kovin vahva tunne asia, jonka kanssa mun täytyy oppia elämään mun koko loppuelämä.
En tiedä kuinka paljon täällä kehtaa paljastaa ja kirjoittaa itsestään. Mutta kun haluan vain purkaa nämä ajatukset ulos minusta. Ei kai muuta.
Yksinäisyyskin on vain tunne. Se tunne voi iskeä minuun jopa keskellä ihmisjoukkoa… En vain olisi uskonut. Sitä, että myös Suomen pääkaupungissakin voi olla näin yksinäinen. Niin paljon ihmisiä. Mutta niin paljon yksinäisiä. Vaikka ympärillä paljon ihmisiä.
