Ihana, ärsyttävä luovuus
Kaksivuotiaani on hämmästyttänyt minua tänä keväänä eräällä pysäyttävällä lausahduksella:
”Se on vähän ärsyttävää.” Läheskään aina en ole saanut kiinni siitä, mikä pojan mielestä on oikeastaan ollut ärsyttävää, tai onko hän oikeastaan edes sisäistänyt sanan merkityksen. Pysäyttävää on ollut tajuta, että hän on oppinut sen kotonaan – keneltä muultakaan kuin minulta itseltäni. Tuskin ainakaan isältään, joka puhuu lapselleen vain englantia.
Paljastava lausahdus sai äidin pohtimaan paitsi omaa kielenkäyttöään, myös asioita, joita oikeastaan pidän ärsyttävinä. No, niitä on paljon. Valuvat sukkahousut, liian ahdas pyöräkellari, katoavat sukat, suomalainen jonotuskulttuuri (tai sen puute), murut pöydällä, hiekka eteisessä, käytetyt kasvomaskit katuojassa… Myönnän sen. Yhden jos toisenkin kerran olen lapsen kuullen ähissyt pyöräkellarin ahtaudessa ärsytystäni sitä ihmistä kohtaan, joka ei viitsi hankkia pyöräänsä jalkatukea vaan jättää ajokkinsa nojaamaan omaa pyörääni vasten niin, että sitä on lähes mahdotonta hivuttaa pois paikaltaan. Olen harmitellut säätä. Olen lakaissut ja pyyhkinyt huokaillen. Olen syyllinen.
Mutta totuushan on se, että nuo ääneen lausutut pikkuasiat ovat pintaa – arkielämään kuuluvaa perussäätöä. Ne asiat, jotka herättävät voimakkainta ärsytystä, ovat jotakin paljon vaikeammin hahmotettavaa – ja tärkeämpää. Ja juuri niistä asioista en ehkä uskalla puhua niin kriittisesti ääneen. Esimerkiksi luovuus. Niin, luit aivan oikein. Olen luovan alan ammattilainen ja pidän luovuusaiheista blogia, mutta nyt murran hiljaisuuden muurin ja myönnän avoimesti, että luovuus ärsyttää minua.
Tarkemmin analysoiden ärsytykseni ei kuitenkaan kohdistu niinkään itse luovuuteen vaan siihen, miten luovuudesta usein puhutaan. Luovuuskeskustelussa liikkuu nimittäin rutkasti sekä vanhoja että uusia luovuuteen liittyviä myyttejä ja uskomuksia, jotka valottavat ilmiöstä vain murto-osan. Iskostuttuaan alitajuntaan nämä käsitykset joko estävät monia tutkimasta luovuuttaan lainkaan, tai ajavat tavoittelemaan tietynlaista luovuutta, ei löytämään omia tapoja olla kosketuksissa omaan luovuuteensa. Tämä taas on tietenkin mitä suurin vääryys!
Kärjistäen luovuuskeskustelusta voi löytää kaksi ääripäätä. Toisessa päässä on vanhanaikainen käsitys siitä, että luova prosessi on aina jonkinlainen kamppailu, johon sisältyy niin jumalallista hurmiota kuin epätoivoista tuskaa ja kärsimystä. Jos kiirastuli jää kokematta, kyseessä ei ole ehta luova prosessi eikä lopputulos niin ikään ”oikeaa taidetta”. Tästä näkökulmasta luovuudella (ja taiteella) on itseisarvo, ja luovuutta luonnehtii hallitsemattomuus ja salaperäisyys. Luovuus ryöpsähtää esiin satunnaisesti, käskemättä ja kontrolloimatta.
Toisessa ääripäässä on tänä päivänä tutumpi, yltiöpositiivinen luovuuspuhe, joka sivuuttaa usein luovuuteen liittyvät turhautumat ja haasteet. Luovuus nähdään tällöin ainoastaan voimauttavana, ihanana ja kauniina asiana – tai jopa välineenä taloudelliseen menestykseen ja elämänlaadun tehostamiseen. Tähän diskurssiin ei sovi näkökulma siitä, että luovuus tosiasiassa vaatii joskus paljon aikaa, hämmentää ja tekee silloin tällöin myös kipeää. Luovuudella on välinearvo, ja luovuus nähdään ilmiönä, jota voi jopa hallita. Ei muisteta, että luovuutta voi käyttää myös johonkin tuhoavaan, kuten ydinpommiin.
Niin kuin usein elämässä, myös luovuuden kohdalla totuus löytyy jostakin ääripäiden välistä. Myös edellä mainitut vastakohdat pitävät sisällään ripauksia todellisuudesta, mutta koko kuva jää piirtymättä. Kiinnostavaa on, että molemmissa ääripäissä keskitytään – joskin hyvin eri tavoin – ihmiseen yksilönä. Nostetaan jalustalle joko luovan ihmisen tuska tai onni. Mustavalkoisuus – jälleen yksi aihe ärystysteni listalla!
”Luomisen tuskaan” ja luovuuden mystisyyteen keskittyvä puhe pyhittää taiteilijan kärsimyksen hyvän taiteen ja taiteilijuuden mittarina – sivuseikka on se, millaista kärsimystä esimerkiksi taiteilijan lähipiiri kokee itsensä ja taiteensa ympärille käpertyneen ”neron” läheisyydessä. Vaikka entisajan taiteilijaneron myytissä voi nähdä viitteitä Kristuksen kaltaisesta sijaiskärsijästä, luova kärsivä nero ei suinkaan ole nöyrä ja vaatimaton, vaan taiteilijan kärsimyksestä tulee herkästi näytelmä, joita muiden tulee todistaa ja ihailla – tai vaieta.
Yltiöpositiivinen ja luovuuspuhe taas korostaa asioita, joita ihminen luovuuden kautta voi saavuttaa – oli kyse persoonallisista ominaisuuksista, onnesta tai materialistisista tarpeista. Joka tapauksessa keskiössä on jälleen yksilö, repäistynä irti yhteisöstään ja elämäntodellisuudestaan. Itse luovaa prosessia ja arkielämää tärkeämpää on päämäärä, jonka luovuuden kautta halutaan saavuttaa.
Molemmat vastakkaiset puhetavat perustuvat lopulta uskomukseen siitä, että luovuudessa on kyse jostakin erityisestä ja ihmeellisestä, jostain mikä tuo elämälle ja luovuutta käyttävälle ihmiselle ainutlaatuista lisäarvoa. Juuri siksi luovuus on niin tavoiteltavaa ja herättää niin ihailua kuin kateutta. Näin onkin tavallaan – ja samalla ei ole.
Kuvittelemme usein, että luovuus on joidenkin ihmisten erityinen ominaisuus tai lahja. Tosiasiassa luovuudestaan tunnetut ihmiset ovat päättäneet tehdä luovuudestaan työn tai asettaa sen muulla tavoin elämänsä keskiöön. Jotta tämä on mahdollista, ihmisellä täytyy toki olla vahva kiinnostus luovaa toimintaa kohtaan niin, että sen parissa jaksaa työskennellä sinnikkäästi epäonnistumisista huolimatta. Voi olla, että he ovat saaneet siihen myös paljon sosiaalista ja taloudellistakin tukea. Todellisuudessa hekään eivät silti elä jatkuvassa luovuuden virrassa, vaan kamppailevat samanlaisten asioiden kanssa kuin sinäkin. Luovuuteen kuuluu toki paikoin myös turhautumista ja kipua – etenkin, jos siitä tekee työn. Mutta luovuus on paljon muutakin.
Todellisuudessa luovuus on tavallista. Aivan tavallista! Luovuuden ainekset ovat aivan meissä jokaisessa. Sinäkin käytät luovuuttasi joka päivä ratkaistessasi arkisia ongelmia – pohtiessasi mitä reittiä pääset tänään kotiin sujuvimmin, mitä keksit ruoaksi kaapista löytyvistä aineksista, millä vaatteilla korvaat asun, jolle aamulla läikkyi kahvia. Yhtä lailla luovuus pilkahtaa esiin keksiessäsi uuden käyttötavan vanhalle esineelle tai löytäessäsi kiinnostavan näkökulman ennen niin puuduttavaan työasiaan. Luovuutta on kaikkialla, mutta usein emme vain näe sitä – etenkään, kun itse käytämme luovuuttamme. Kuten luovuus-aiheisista kirjoistaan tunnettu Julia Cameron toteaa: ”Creativity is the natural order of life”.
Paradoksaalisesti luovuuden kauneus ja hienous piileekin juuri siinä, miten luonnollista se on. Ajattelen, että kukaan ihminen ei ole lähtökohtaisesti sen erityisempi tai ihmeellisempi kuin toinenkaan. Luovuus on jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettu taipumus, joka ei sellaisenaan tee kenestäkään arvokkaampaa kuin toisesta. Mutta kuka tahansa voi luovuutensa kautta löytää tavalliseen elämäänsä ja tavallisiin hetkiinsä näkökulman, joka muuttaa tavallisen erityiseksi. Tästä on kyse myös taiteessa, jonka merkitystä tutkija Ellen Dissanayke kuvailee evoluutiobiologian näkökulmasta käsitteellä ”making special”. Ihminen on luonnostaan merkityksiä luova olento, ja taide ja luovuus ovat yhdenlaisia tapoja tuoda esille asioiden merkitys. Luovuus on perin juurin inhimillistä.
Luovuuspuhe voi olla ärsyttävää ja pelkistävää, mutta itse luovuus ei ole koskaan mustavalkoista. Luovuutta voidaan yrittää mystifioida, määritellä, purkittaa tai pilkkoa, mutta todellisuudessa luovuus ei välitä leimoista. Luovuus on yhtä luonnollista ja villiä kuin luontokin – samaan aikaan tuttua ja jännittävää. Samaan aikaan taltuttamatonta ja silti jotakin, johon voi aina tutustua yhä paremmin. Kun tutustut omaan inhimillisyyteesi ja epätäydellisyyteesi, tutustut yhä paremmin myös luovuuteesi.
Parhaimmillaan luovuus voi auttaa arvostamaan juuri niitä pieniä tärkeitä asioita, hetkiä ja ihmisiä, jotka niin herkästi sivuuttaisimme pyrkiessämme todistamaan omaa ihmeellisyyttämme. Tällaisenaan luovuus ei nosta jalustalle tai sulje ulos, vaan tuo meitä lähemmäs toisiamme. Se luo kosketuspintoja ja samastumisenkohteita, nostaa esiin pienimmänkin ja vaatimattomimmankin asian tai ihmisen merkityksen suuressa kokonaisuudessa. Se on luovuutta – yhtä aikaa inhimillistä ja ihmeellistä.