Katsot – näetkö?
Sinä päivänä olin puolisokea. Vaunut poukkoilivat lumikinoksissa. Maskin ja paukkupakkasen yhdistelmä huurusti silmälasit alta aikayksikön niin sisällä kuin ulkona. Ilman laseja en nähnyt yhtään paremmin. Päiväkodin eteisessä lasit tipahtelivat nenältäni, kun riisuin kyyneleistä lasta, joka olisi halunnut minun jäävän tanssimaan pakkasukkotanssia jumppasaliin. Se olisikin ollut mukavampi vaihtoehto kuin jatkaa kompurointia kohti työhuonetta. Kun seuraavan kerran näin kunnolla, peilistä katsoi märkä hurjimus, jonka silmien ympärille oli jäätynyt pikimusta reunus, muinaisjäännös lähtökiireessä laitetusta ripsiväristä.
Surkuhupaisa tapahtumaketju ei ehkä naurattanut tapahtumahetkellä, mutta jälkikäteen en voinut olla hymyilemättä. Ihme, etteivät poikani päiväkotikaverit alkaneet parkua hurjan sotamaalaukseni nähdessään! Ja henkilökuntakin piti pokkansa kunnioitettavasti. Sitä paitsi oliko mitään niin kamalaa lopulta tapahtunut? Korkeintaan oma ylpeyteni oli saanut pienen, ehkä ihan terveellisen kolauksen.
Sumuisen näön varassa suunnistaminen kirkasti sitä paitsi jotakin ihan tärkeää. Miten itsestään selvänä pidänkään kykyä, joka tavallisesti toimii kohtuullisen moitteettomasti? Rillit tai ei, olen oikeastaan onnekas, kun näköni toimii tällä hetkellä näinkin hyvin. Sukutaipumus glaukoomaan tarkoittaa sitä, että minun pitäisi oikeastaan käydä säännöllisesti silmälääkärillä tarkistamassa silmänpaineeni, etten myöhemmällä iällä yllättäen menetä näköäni osin tai kokonaan. Ja mitä kaikkea muuta mahdan pitää itsestäänselvyytenä?
”Aivot…kelluvat kirkkaassa nesteessä kallon sisällä, eivät koskaan valossa. Ja silti maailma, jonka ne kallon sisällä rakentavat, on tulvillaan valoa. Se pursuaa väriä ja liikettä.” (Anthony Doerr, Kaikki se valo jota emme näe)
Anthony Doerrin lumoavan romaanin sanat muistuttavat, miten ihmeellisestä ilmiöstä näkemisessä onkaan kyse. Jo ajatus siitä, miten pimeydessä elävät aivomme kykenevät hahmottamaan ulkopuolista maailmaa visuaalisesti, värien ja muotojen kautta, on pakahduttava. Samalla romaanin sokea päähenkilö Marie-Laure osoittaa kerta toisensa jälkeen, miten paljon sävyjä maailmassa voikaan aistia ilman varsinaista näkökykyä. Moni katsoo, muttei näe. Marie-Laure ei pysty katsomaan, mutta näkee sitäkin enemmän.
Miten itse koen maailman ympärilläni: katson ja havaitsen, mutta näenkö? Maalatessa on hetkiä, joina tarkka katsominen ja näkeminen erottuvat. Joskus tekeillä olevaa työtä on katsottava läheltä tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Sitten on peräännyttävä kauemmas, unohdettava yksityiskohdat ja keskityttävä kokonaisuuteen. Kutsun tätä leikilläni ”sumeaksi näkemiseksi”. Saatan kohdistaa katseeni tarkan pisteen jonnekin muualle kuin itse teokseen, ikään kuin katsoisin kuvan läpi. Kun teen näin, erotan selvemmin kontrastit, valot ja varjot, suuret linjat. Näkemällä huonommin näenkin enemmän. Tämä lähemmäs ja kauemmas suuntautuva tanssi jatkuu teoksen kanssa niin kauan, kuin työ on kesken. Tätäkö näkeminen on elämässäkin? Tanssia, jossa valokeilaan osuvat vuoroin asiat, vuoroin niiden merkitys?
Monia luovalla alalla toimivia ihmisiä luonnehditaan visionääreiksi. Ei tarvitse olla kielitieteilijä päätelläkseen, että sanalla viitataan näkemiseen – eikä ainoastaan fyysisenä näkökykynä. Latinan sana visio tarkoittaa näkemistä, näkyä tai ilmestystä sekä kuvittelua. Aiemmin visio on viitannut vahvemmin myös uskonnollisessa hurmostilassa nähtyihin näkyihin tai hallusinaatioihin. Nyttemmin sanalla on tarkoitettu etenkin tulevaisuuteen suuntautuvia näkymiä. Visionääri ei silti ainoastaan haaveile, vaan myös ymmärtää jotakin.
Ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, että oma visio löytyy – ja pysyy kirkkaana huolimatta siitä, millaisia paineita ympäristöstä aistin. Aivan kuin maalaamisessa, myös elämän vision löytymiseen tarvitaan usein pitkällistä harjoittelua, toistoja ja lukemattomia virheitä. Joskus ”virheitä”täytyy tutkia ja ihmetellä läheltä – ja monesti näennäinen virhe saattaa osoittautua parhaaksi tiennäyttäjäksi. Esimerkiksi valokuvatessa epätarkat kuvat paljastavat valon ja muotojen rytmistä usein paljon enemmän kuin teräväpiirtokuvat.
”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin.” Anthony de Saint Exupéryn Pikku Prinssistä tuttu lainaus muistuttaa, että silmien näköä syvällisempää visiota tarvitsevat muutkin kuin taitelijat ja luovan alan ihmiset. Jokainen, jolla on sydän, tarvitsee elämässään kokemusta siitä, että asioilla, jotka näen silmilläni, on syvempikin merkitys. Että itse elämällä on suunta ja tarkoitus.
Useimmille meistä oman elämän visio alkaa kirkastua vähitellen. Niin on käynyt minullekin – siitäkin huolimatta, että kasvoin taiteella ja luovuudella kyllästetyssä kodissa, jossa minua kannustettiin kaikin tavoin ilmaisemaan itseäni niin kirjoittaen, soittaen kuin piirtäen. Oman polkuni löytäminen ei kuitenkaan koskaan ollut minulle itsestäänselvyys. Moni elämän päätös on pitänyt tehdä vailla selkeää kuvaa valinnan seurauksista, hämärässä haparoiden. Usein vasta jälkikäteen – kauemmas astuessani – olen alkanut nähdä, mikä minkäkin kokemuksen merkitys on ollut, ja mihin se on minua vienyt. Mutta juuri etäisyyden päästä olen alkanut hahmottaa kirkkaammin myös suuntaa, johon sydämeni vetää minua tulevaisuudessakin.
”Avatkaa silmänne ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä, ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran.” kehottaa haudan takaa kuuluva pehmeä ranskalaisääni Anthony Doerrin romaanissa. Monille juuri elämän rajallisuuden kohtaaminen saattaa olla taitekohta, joka auttaa näkemään elämänsä uudenlaisessa, merkityksellisessä valossa. Oma tai läheisen onnettomuus pysäyttää, saa perääntymään arkitodellisuuden sumun keskeltä kirkkaammalle paikalle. Ehkä johonkin samaan viittaa myös vanha viisaus Raamatusta: ”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi.” (Sananl.27:19) Ihmisiä on miljardeja ja visioita on lukemattomia, mutta jokaisella vain yksi elämä. Sen merkityksen näemme kirkkaimmin silloin, kun katsomme toisiamme silmiin.
Uskaltaisinko itse katsoa läheistäni silmiin tänään odottamatta ja olettamatta mitään? Mitä näkisin? Kokeilisimmeko vaikka 5 minuuttia, kuten nämä rohkeat ihmiset? Jos silmiin katsominen tuntuu ensin vaikealta, voit aloittaa siitä, että vain tarkkailet jotakuta sinulle läheistä ihmistä hänen tietämättään 5 minuuttia. Yksinkertaisesti katsot hänen eleitään, tapaansa olla ja tehdä asioita hyväksyvällä asenteella. Huomaat hänet puutteineen ja vahvuuksineen: annat olla se, kuka hän on. Ja juuri sellaisenaan arvokas.