Tässä iässä se yllättää aina – niin nytkin. Kun lumi viimein saapui, pihaan ilmestyi yllättäen erään 33-vuotiaan äidin kokoinen kömpelö lumienkeli. Pikkumies katsoi touhujani hetken suu pyöreänä ja purskahti sitten nauruun. Mikä äidille nyt tuli?

Lumen tulon jälkeen otsikoissa päivitellään: ”Lumi yllätti autoilijat”. Tällä kertaa otsikko olisi voinut olla: ”Leikki yllätti murehtijan.” Niin siinä kävi, että äiti  lumoutui lumen taiasta, pehmeästä hiljaisuudesta, pakkasen tuoksusta ja hurmaavasta seurastaan. Äiti unohti hetkeksi arkiroolinsa – ja muisti taas, miten leikitään.

Pystytkö sinäkin palauttamaan vielä mieleesi sen kihelmöivän innostuksen ja jännityksen? Kotipiha oli sama kuin ennenkin, mutta näit paljon enemmän. Juurakot muuttuivat pienten olioiden kodeiksi ja pajuryteiköt viidakoiksi. Taioit hiekasta valtakuntia ja kuravellistä gourmet-aterioita. Mikään ei ollut mahdotonta, sillä sinulle maailma ja elämä tapahtui tässä ja nyt. Elit toinen jalka tukevasti lätäkössä ja toinen maailmassa, jonka rakensit itse itsellesi leikki leikiltä. Ja jos olit onnekas, ehkä vierelläsi oli joku – aikuinen tai lapsi – jonka rinnalla maailmasi laajeni entisestään. Joku, jonka oma leikkimisen kyky ruokki ja ravitsi sinun leikkiäsi – ja luovuuttasi.

Lapsella on luontainen leikin nälkä. Näen sen 2,5-vuotiaassa pojassani, joka kysyy päivittäin lukemattomia kertoja: ”Äiti, leikitäänkö?” Heti heräämisestä nukahtamiseen asti leikit seuraavat toisiaan ihmeellisissä assosiaatioketjuissa, joiden välisiä yhteyksiä en aina lainkaan ymmärrä. Päivät humahtavat leikkien virrassa, jossa ideat pulpahtelevat esiin arvaamattomasti. Koskaan ei tiedä, kuinka pitkä yhden leikin sykli on, se vaihtelee muutamista minuuteista kymmeniin. Leikin ”kaava” saattaa olla varsin yksinkertainen: ”No hei. Kuka sinä olet? Mennäänkö yhdessä kotiin?” Ja samaa jatketaan uudestaan ja uudestaan, kunnes äiti on kanveesissa ja koettaa hienovaraisesti ehdottaa, lähtisivätkö nämä kaverukset vaikka välillä vessaan?

Luojan kiitos lapset imevät myös aikuisia leikin maailmaan: ihminen ei lakkaa tarvitsemasta leikkiä kasvaessaan aikuiseksi. Leikin maailmasta voi kuitenkin epähuomiossa etääntyä. Tilalle tulevat opintosuoritukset, työt, taloushuolet, eri suuntiin kiskovat velvollisuudet. Riittämättömyydentunne ja syyllistyminen hautaavat sisäisen lapsen, joka kaipaisi kiihkeästi aikaa olla, kuvitella ja ihmetellä. 

Luovuus ja leikki kuuluvat yhteen. Ehkä Picasso tarkoitti juuri tätä sanoessaan: ”Jokainen lapsi on taiteilija. Haasteena on pysyä taiteilijana aikuistuessa.” Leikissä kuvitellaan, keksitään, asetutaan toisen asemaan, otetaan rooleja, kokeillaan, rakennetaan mahdollisia maailmoja niin mielessä kuin ulkoisesti. Toistetaan, varioidaan, kehitetään ideoita eteenpäin. Kaikkia näitä taitoja tarvitaan myös luovuudessa. Niin leikkiin kuin mihin tahansa luovaan toimintaan tarvitaan lisäksi aikaa ja tilaa: leikki ja luovuus ovat kumpikin perusluonteeltaan vapaita, vailla selviä sääntöjä tai suoraa hyötytarkoitusta.

Mikäli kadotamme kykymme leikkiä, kadotamme siis samalla herkästi yhteyden luovuuteemme. Se käy liiankin helposti. On niin koukuttavaa tuntea olevansa tarpeellinen ja ruksia to do-listoja. Listoja tai ei, olemme usein kiusallisen tietoisia kaikesta siitä, mitä emme vielä ole saavuttaneet ja missä emme ole vielä onnistuneet. Ja ennen kuin huomaammekaan, olemme muuttuneet kroonisiksi kiirehtijöiksi – tai vielä pahempaa, kontrolloijiksi. Ja jos arjessa onkin jokin ohjelmoimaton hetki, se solahtaa äkkiä ohi somea selaten (nimim. kokemusta on).

Muistatko lapsuudestasi ne pitkät iltapäivät tai kesälomat, joina et meinannut keksiä mitään tekemistä? Aikasi turhauduit, potkiskelit kiviä, ehkä valitit ääneen. Sitten tapahtui jotakin: ehkä löysit paperin ja kynän, ja paperille alkoi kuin huomaamatta ilmestyä jotakin. Se versoi, kasvoi ja levisi, se sai oman elämän. Ja yhtäkkiä oli kulunut pari tuntia ja kätesi oli aivan kangistunut. Mielesi sen sijaan oli kaikkea muuta kuin kankea!

Leikki ja luovuus heräävät usein tylsyydessä – tyhjinä hetkinä, joina sallimme itsemme hetkeksi hellittää. Jos elämä on liian täynnä itsemme ulkopuolelta tulevia virikkeitä, omalle kuvittelulle ei ole oikeastaan tarvetta. Mutta juuri sitä me kuitenkin tarvitsemme, ja kipeästi. Leikin ja luomisen ilo on jotakin ihmiselämälle niin välttämätöntä ja tarpeellista, että se tulisi ottaa äärimmäisen vakavasti. Lapset leikkivät luonnostaan, kyllä. Mutta luonnollinen leikin tila on vähentynyt myös lasten maailmasta (tässä muuten mainio juttu aiheesta MLL:ltä). Leikki on itseisarvo, mutta ei itsestäänselvyys.

Jos haluat vaalia elämässäsi – tai lastesi elämässä – leikkiä ja luovuutta, voit siis aloittaa yksinkertaisesti olemalla välillä hyödytön. Se on vaikeaa, usein jopa mahdottoman tuntuista. Miten pyrkiä ”hyödyttömyyteen” tekemättä siitäkin suoritusta? Siinäpä se, ei voikaan. Kyse ei ole jostakin mitä voisi edes tavoitella. Kaikki alkaa puhtaasti hyväksymisestä. Oman itsesi hyväksymisestä ilman todisteita omasta arvostani. Niiden olosuhteiden hyväksymisestä, joissa tällä hetkellä elät. Vain hyväksymällä sen, että et välttämättä saa tässä hetkessä aikaan yhtään mitään, mahdollistaa sen, että jotakin luovaa ja leikillistä voi oikeasti tapahtua.

Se voi alkaa vaikka vain siitä, että istut paikallasi kolme minuuttia ja hengität. Harjoittelet olemista olemisen vuoksi, hengittämistä hengittämisen vuoksi. Ehkä voit toistaa mielessäsi jotakin hyväksyvää ajatusta, kuten ”Minä olen. Minä riitän.” Ja ennen pitkää – jos jaksat jatkaa päivä päivältä – saatat huomata, että pystyt silloin tällöin maalaamaan ihan vain maalaamisen vuoksi, soittamaan soittamisen vuoksi tai kirjoittamaan kirjoittamisen vuoksi.

Sinun ei tarvitse luopua tavoitteista tai haaveista luovuutesi suhteen – mutta voit luoda luovuuteesi uudenlaisen suhteen. Tämä suhde perustuu jollekin muulle kuin oman arvon todistamiselle tekemistesi ja saavutustesi kautta. Se perustuu olemiseen, läsnäoloon ja hyväksyntään. Se perustuu sinuun, jollaista ei ole toista. Se riittää.