Polttelee, polttelee…

…nääs ajatus kuumasta moottoritiestä. 

Koska Basisti on viime aikoina keikkaillut lähinnä ulkomailla, en ole hetkeen lähtenyt hevireissuille. Tässä eräänä harmaana tiistaina (=eilen) huomasin tuijottavani toimiston seinää ja haaveilevani ahtaasta keikkabussista, tunkkaisista bäkkäreistä ja loputtomasta odottelusta. Jopa ne paitaostoksille suuntaavat kännikalatkin tuntuvat muutaman viikon tauon jälkeen ihan huvittavalta seuralta. 

Eikä hätä ole tämän näköinen! Kalenterissa nimittäin siintää a) kesä ja b) aika monta keikkaa kotimaassa. 

Jos en vallan erehdy, tulevat kuukaudet vaikuttavat samantyyppisiltä kuin viime kesä. Silloin löysin itseni ties mistä pohjoissuomalaisilta hevifestareilta ja kuutamoisesta Välimerestä, kun olin lähtenyt reissuun mukaan. Oliko kivaa? Odotanko tulevaa kesää? No totta maar!

Lähipiirissäni on muitakin keikkamuusikoiden siippoja. Yksi heistä kysyi taannoin, miksi ihmeessä haluan lähteä roikkumaan mukaan Bändin reissuille. Hän koki backstageilla ja bussissa hengaamisen tunkeilemiseksi ja toisten jaloissa pyörimiseksi. Lisäksi hän ei osannut kuvitellakaan nauttivansa tilanteesta. ”Tuntisin itseni vain ulkopuoliseksi”, hän totesi.  

Olen tietenkin miettinyt, onko tungettelevaa lähteä reissuihin mukaan aina kun omat aikataulut sen sallivat. Olen jutellut aiheesta sekä Basistin että Bändiläisten kanssa. Heidän mukaansa on tärkeää reissata välillä  Bändin kesken ilman soittajien henkilökohtaisia aveceja, mutta se hoituu ulkomaankeikoilla, joilla Bändikavereiden naama saattaa tulla vähän liiankin tutuksi. Siksi onkin virkistävää, kun mukaan tulee muitakin. ”On se meininkin aina aika paljon… raikkaampi, kun mukana on tyttöystäviä”, Basisti totesi. (Kuinka ummehtunutta meno voikaan olla ilman aveceja…?)

Miksi sitten haluan lähteä mukaan? Miksi valvominen, korvat soimaan jättävä meteli, humalaisten seura ja taatusti epäterveellinen meno houkuttavat? 

Siksi että reissuilla on kivaa. Vaikka juttujen taso on mitä on ja olosuhteet vaativat vähän sissihenkeä, on hommassa oma hohtonsa. Koskaan kyytiin hypätessä ei tiedä millaiseen paikkaan päädytään, millainen ilta on edessä tai millaisia tyyppejä tapaa. Iltoihin liittyy kutkuttava jännitys, joka tarttuu keikkaa odottavilta faneilta. Reissuissa saan olla täysin vailla vastuuta, kunhan istun autoon kun kuski käskee ja pidän huolta merkkutiskin rahakirstusta. Kun normielämässä aikataulutan kaiken aamiaisesta nukkumaanmenoon, on keikkareissulle lähtiessä ihanaa heittäytyä muiden vietäväksi.

Lisäksi vaakakupissa painaa Basisti. Vuosi sitten Yle esitti ohjelman We Want More, jossa edesmenneet bändit kertoivat loistonsa päivistä. Eräässä jaksossa Miljoonasateen laulaja Heikki Salo kertoi siitä, miten parisuhde kestää sen 200 keikkaa vuodessa. Kuulemma katsomalla kalentereista, milloin olisi kokonainen yö aikaa Mikkelissä. Sinne treffit kumppanin kanssa, niin johan jaksaa taas parin kuukauden keikat. Ohjelmaa katsoessani ajattelin, että on parempi opetella tykkäämään keikoilla mukana olemisesta, mikäli haluan nähdä Basistia tulevaisuudessakin. Mutta sen oppikin harjoittelematta.

Voi kesä, tule jo!