Ohoi, ohoi! Täällä taas, kirjoittamassa. Hormonaalisesti ja ajallisesti tämä blogin avaaminen tapahtuu aina pms:n iskiessä. Nytkin on ollut jo yli viikon sellainen olo, että päässä juoksevat ajatukset on otettava kiinni ja purettava paperille.

Tänään sattuu olemaan vielä perjantai ja vapaapäivä. Ihana kombo. Minulla on itseasiassa koko viikonloppu vapaata, mikä on ollut harvinaista tänä kesänä. Lomattomasta kesästä huolimatta, tämä on ollut yksi elämäni paras, enkä sano sitä vain siksi, että kuuluisi uskotella blogiin, että kesä on ollut huippu! Tämä kesä todellakin on ollut sitä.

Olen kai ennenkin maininnut täällä, että uskon kohtaloon. Uskon siihen, että asiat tapahtuvat (ainakin useimmiten) syystä. Viime vuoden loppupuolella aloitin työttömyysjaksoni jälkeen osa-aikatyön eräässä pop up -tekstiiliyrityksessä, olin perumassa tuon työn monen monta kertaa. Koko ajan tuntui siltä, että tuo työni ei ole aikani tai osaamiseni arvoista. Elin kuitenkin todella epäsosiaalista elämää ja mietin, että mitä jos tuo työ juuri sitä sosiaalisuutta, mitä elämääni kaipaan? Päätin siis ottaa tuon työn vastaan, vaikka monta kertaa teki mieli kääntää selkäni sille.

Tuossa työpaikassa kohtasin ihanan ihmisen. Positiivisen, iloisen ja hersyvän naurun omaavan naishenkilön, joka varasti sydämeni kaverimielessä todella nopeasti. Joskus, vaikka harvoin, elämä on heitellyt eteen ihmisiä, joista tietää nopeasti, että tuon ihmisen haluan elämääni! Seksuaalisessa mielessä olen valitettavasti täysin hetero, mutta ihastun välillä ihmisiin ihmisinä. Nopeasti kävi ilmi, että tämän naisen kanssa meillä oli hyvin paljon muutenkin yhteneväisyyksiä. Jälkeenpäin ajateltuna jopa niin paljon, että olisi typerää olla uskomatta, että kohtalolla ei olisi ollut näppejänsä pelissä.

(Välikirjoituksena tähän kohtalosta. Pms:n aikaan minun on aina vaikea tehdä päätöksiä ja mieli saattaa vaihtua useastikin. Tänään minun piti mennä tämän läppärini kanssa ensin keskustan kirjastoon, ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Sitten erään kauppataajaman kirjastoon, ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Päädyin naapurikunnan ABC:lle ja tämä oli loistava ratkaisu! Vieressäni kähisee puhelimeen seksikkäällä äänellä komea mies oman läppärinsä kanssa ja eteeni parkkeerasi juuri toinen komea mies, jonka lihakset t-paidassa suorastaan pullistelevat auringossa. Kiitos pms, että ohjasit minut juuri tänne tänään. Ainakin silmäni saavat levätä hetken kauniissa maisemissa, jollei muuta… En usko että mitään muuta tästä ei synny, sillä minähän en osaa alkuunkaan flirttailla. Nökötän vain varautuneena läppärini takana ja sormet juoksevat kiivaana tällä näppäimistöllä.)

jatketaanpa taas välikirjoituksen jälkeen itse asiassa. Kuten arvasinkin, meistä tuli lähes erottamattomat ystävät nopeassa ajassa. Siis sen työkaverini kanssa. Kuka muu haluaisi kuulla lisää lihaksista t-paidassa? Se mies joi juuri maitoa äärettömän seksikkäästi ja läppärimies siirtyi taas pöydän lähemmäksi minua… Mitä helvettiä muuten, kohtahan hän on minun sylissäni. Tästä voisi vitsailla ja flirttailla, jos osaisi. Tuletko sinä syliini sieltä? Pakostakin tulee muuten ”Kumman kaa” leikki… Kumman kanssahan joisin päiväkahvia? Ajatukset karkailee….

Eli elämäni yksi paras kesä 2023. Siirryin muuten pluskokoisten naisten vaatekaupasta, jonka yksityinen omistaja oli sarjassamme erittäin outo, seuraavaan vaateliikkeeseen. Yritin kyllä työllistyä muualle koko kevään, mutta valitettavasti ei tarttunut mato koukkuun. Mietin, että kesä keskiluokkaisessa vaatekaupassa, jonka asiakkaat ovat keskiluokkaisia ja kivoja, ei olisi lainkaan huono ”aivot narikkaan” -työ kesäksi. Kesä meni varsin mukavasti, yksi ikävä tekijä tuossakin työpaikassa oli, mutta hänelle en suostu antamaan edes palstatilaa. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu, sanotaanko niin. Toisilleen kateellisia naisia riittää joka paikassa, jotka yrittävät suolata ja himmentää toisten iloa ja valoa, näin se ikävä kyllä vaan on. Tuohon työpaikkaan, missä itseasiassa vieläkin olen, toin nimenomaan iloa ja valoa ja tämän kuulin työkavereiltani ja jopa pomoltani. Silti tuo työ on osoittanut tänä kesänä sen, että en ole kouluttautunut maisteriksi vuosia (okei, meni muutamat bonusvuodet kaupan päälle) jotta pyörittelisin vaatteita päivät pitkät vaatteita. Toisaalta, itsetuntoni vuoksi tämäkin työ on tehnyt minulle hyvää. Joskus ajattelin, että vaatekauppaan ei pääse töihin, ellei ole kaunis. Pidin itseäni siis liian rumana työskentelemään vaatekaupassa. On tämäkin ollut taas todella ikävä ajatus ja miten väärässä olen ollutkaan. Ei vaatekaupassakaan pärjätä pelkällä ulkonäöllä,  vaan kyllä esimies varmasti valikoi muistakin syistä työvoimaansa.

Kesä meni kohisten ja rakastuttiin… Ei kyllä rakastuttu, mutta ihastuttiin! Tämä uusi ihana ystäväni povasi minulle keväällä, erottuaan pitkäaikaisesta miesystävästään, että kuule Angela, tästä tulee rakkauden kesä, sinkkukesä 2023! Olin skeptinen ja sanoin, että en edes pidä kesästä! Kiitos kuitenkin tälle ystävälleni, niin erakkomoodini alkoi pala palalta murtua ja minusta, siis minusta, kuoriutui esimerkiksi  työpaikkamme sosiaalisin ja menevin henkilö! 😀 Välillä oli vaan kylmälaukku työpaikan jääkaapissa viilenemässä, kun me naiset suoraan työvuoron jälkeen lähdettiin reissuillemme! Toki vietin ihanaa aikaa myös lapseni kanssa, mutta tämä kesä oli se, kun äidin piti opetella tutustumaan pelkän äitiydenkin lisäksi taas tähän Angela henkilöön!

Ystäväni kanssa meillä on muutenkin paljon yhteneväisyyksiä. Niin paljon, että olisi suorastaan hullua ajatella, että kohtalolla ei olisi jotain tehtävää tämän tutustumisemme kanssa. Olemme kumpikin asuneet maalla ex-miestemme kanssa. Näissä entisissä miehissämme on muutenkin ollut samanlaisia piirteitä. Perhekulttuurissamme on ollut jotain samanlaista, jonka vuoksi on ollut helppo ymmärtää toisiamme. Olemme kumpikin korkeakoulutettuja naisia, jotka tutustuimme monen sattuman jälkeen pop up -työssä, jonka jälkeen päädyimme kumpikin työskentelemään vaateliikkeessä ja pääsimme varmaan kumpikin käsiksi ihanaan naiseuteemme! En voi puhua kaverini puolesta, mutta minulle työskentely vaatekaupoissa on tuonut itseluottamusta lisää ja olen vihdoin uskaltanut olla se ihana ja upea nainen mikä olen aina ollutkin, mutta mitä minun on pitänyt pienentää ja piiloitella. Olen aina kai tiennyt, että vaikka olen pluskokoinen tai pullukka, mikä lienee nykyään korrekti sana tälle, olen myös sensuelli ja seksikäs. Todella iso havainto on ollut myös se, että seksikkyys tulee pitkälti korvien välistä! Se miten osaat keskustella ja pukea asioita sanoiksi, käyttää hyödyksesi niitä mitä sinulle on annettu, kulkevat käsi kädessä. Tämä on ainakin minun mielipiteeni.

Tämä uusi ystäväni sai minut siis ulos kuorestani. Kevään ja kesän aikana minun ja lapseni elämään on tullut myös muita ihania uusia ihmisiä. Olemme tutustuneet esimerkiksi lapseni päiväkodin kautta muihin lapsiin ja vanhempiin. Näitä ystävyyssuhteita on luotu hitaasti, mutta varmasti. Olen puhunut lapselleni, kuinka onnellisia saamme olla, että elämässämme on aitoja ihmisiä ja ihania ystävyyssuhteita. Lapseni on saanut myös isänsä kautta uusia ihmissuhteita, kun lapseni isän uuden naisen kautta on lapsenikin elämään tullut uusia plussisaruksia. Alkushokin jälkeen olen ollut erittäin onnellinen lapseni sekä myös eksäni puolesta. Mikä tekee lapseni onnelliseksi, tekee myös minut onnelliseksi. Sydämessäni ailahtelee aina, kun lapseni sanoo, että äiti minulle tärkeintä on perhe ja ystäväni. Lapseni myös puhuu sujuvaa finglishiä ja sanoo useasti päivässä: ”äiti/mama, I laav juu tosi tosi much”, johon vastaan ”I laaav juu mooooor”. Lapseni on maailman suloisin ja ihanin yksilö, kenet saan tuntea.

No niin. Palataan hetkeksi ihastumisiin. Olen uskaltautunut deittipalstoille. Pistänyt oikein kuvatkin kehiin. Se on kyllä vähän arveluttavaa nykyaikana. Laittaa oma kuva tuonne hulluun netin maailmaan. En ole koskaan seurustellut seurustelemisen vuoksi. Olen itseasiassa viettänyt rutosti enemmän aikaa sinkkuna ja yksineläjänä kuin suhteessa. Olihan eksäni ensimmäinen mies kenen kanssa olen asunut esimerkiksi yhdessä. Oli aikoja, jolloin olin tosi sulkeutunut ihminen. En ollut edes sinkkumarkkinoilla vaan kokonaan niiden ulkopuolella. Ajatus kumppanin etsimisestä tuntui pitkään ahdistavalta ajatukselta. Tämä johtui varmaan käsittelemättömistä asioista elämässäni ja niistä menneisyyden pikkuperkeleistä, jotka vieläkin välillä roikkuvat mukana ja nostavat päätään.

Kun kuulin, että lapseni isä on mennyt elämässään eteenpäin, kunnolla, tuli tunne, että nyt olen oikeasti vapaa menneestä. Sanoin joskus eksälleni, että sinun pitää tehdä ensimmäinen liike eteenpäin menemisessä. Mietin pitkään, että minuun on sisään ajettu joku niin vahva lojaalius (ovathan vanhempani ja siskoni esimerkiksi olleet todella pitkissä suhteissa), mutta kyse olikin muusta. Minua oli kalvanut erostamme lähtien epäonnistuminen ja lähes pakkomielteinen tarve pitää perheemme kasassa. En pystynyt tarjoamaan lapselleni ydinperhettä ja onnellista lapsuutta maaseudulla. Asiat eivät menneet niin, miten alunperin piti. Aika harvan perheen asiat nykyään menevät minkään tietyn suunnitelman mukaan. Loppupeleissä tärkeintä onkin, että kaikki ovat onnellisia ja jonkinlainen tasapaino löytyy näiden eroamisien ja uusien suhteiden myötä. Lapsen onnellisuus lienee tärkein mittari. Ainakin sen tulisi olla etusijalla. Lapseni vaikuttaa onnelliselta, joten olemme kai eksäni kanssa onnistuneet siinä tärkeimmässä asiassa, kaikesta huolimatta.

Takaisin vielä ihastumiseen… Onhan tuossa pyörinyt ja hyörinyt mielenkiintoisia miehiä jo tovin, mutta ketään heistä en ole vielä tavannut. Osan kanssa olen netissä osannut jo aavistaa, että emme kuulu yhteen. Joidenkin miesten kanssa olen arvostanut ystävyyttä enemmän, kuin esimerkiksi hetken säätöä. Minulla on uskomaton itsekuri, mitä tulee miehiin. Löytyisipä sama suklaan kanssa :D. Yksi mies oli kesän aikana vastustamattoman sinnikäs ja sellainen, jota en voinut yksinkertaisesti ohittaa. Hänet minä tapasin ja ihastuinkin, mutta ei hänkään ollut valitettavasti sopiva. Tuo oli kuitenkin iso askel minulle ja olen iloinen, että otin sen. Muutenkin tuosta on jäänyt kuitenkin hyvä kokemus ja oppimatka itseeni. En ole valmis vieläkään mihinkään suhteeseen tai tapailuun, jos tähtimerkit eivät ole oikeilla kohdillaan. Tämä kohtaaminen avasi myös tietä uusille kohtaamisille. Siitä juontaa myös tämän blogikirjoituksen otsikko. Tyyntä myrskyn edellä… Minulla on jännä, kutkuttava tunne, että jotain on tapahtumassa.

Olen todella tarkka keitä miehiä tapaan, sillä olen herkkä ihastumaan. En ymmärrä nykyajan Friends with Benefits -kuvioita, sillä miksi harrastaisi seksiä, jos ei ole tunteita? Jos on tunteita, miksi ei olla suhteessa? En ajattele enää, että löydän miehen koko loppuelämäkseni. Olen alkanut uskoa koko ajan enemmän siihen, että tietyt ihmiset voivat tulla käymään elämässäsi vain tietyn ajan verran. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin joku tarkoituksensa, opetus tai mikä ikinä, minkä he tuovat elämääsi. Olen saanut huomata, että tämä nykyajan deittielämä ei ole minua varten ja on todella vaikea löytää samalla tavalla ajattelevia henkilöitä. En halua omistaa, enkä halua olla enää mustasukkainenkaan. En halua kuitenkaan jakaa kumppania kenenkään toisenkaan kanssa. Tämä tuntuu olevan aika mahdoton yhdistelmä nykyaikana. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa kokonaan  oman blogikirjoituksen. Nykyajan deittimaailman myllerryksistä ja mahdottomuuksista.

Läppärissäni alkaa kohta akku loppua ja nälkä kurnii jo vatsassa, pitää alkaa lopettelemaan. Haluan nostaa yhden asian vielä esille. Viime viikolla minulla oli todella surullinen fiilis, sillä sain kuulla, että yksi ala-astekaverini oli menehtynyt. Sattuman kautta sain tietää. Emme olleet aktiviisesti tekemisissä, mutta seurasimme toistemme elämiä somekanavien kautta. Tuntuukin tekopyhältä surra ihmistä, jota ei aktiivisesti enää tuntenut. Meillä oli ala-asteella poikavoittoinen ryhmä ja meitä tyttöjä oli vain vähemmistö. Tämän kyseisen kaverin muistan iloisuudesta, naurusta ja säihkyvistä silmistä sekä pisamaisista kasvoista. Törmäsimme aikuisina parit kerrat ja naurusi oli edelleen samanlainen, ihanan iloinen ja hersyvä. Olen todella pahoillani, että sinun liekkisi sammui liian aikaisin, mutta valosi ei unohdu koskaan.

Tässä on yksi syy siihen, tai muistutus siitä, miksi pitäisi elää tässä ja nyt, ei odotella liikaa tulevaisuutta ja niin sanottuja oikeita tilaisuuksia. Tarttua niihin hetkiin mitä on ja mennä virran mukana. Tyyntä myrskyn edellä… Mielenkiinnolla odotan, mitä tai minkä niminen myrsky on tulossa.

Otin hyvän kuvan itsestäni, julkaisin sen tietysti heti Instagramiin pitkän saatetekstin kanssa itsetunnosta. Taisin mainita siinä myös, kuinka iloinen olen kun tämä nykyinen työni loppuuu viikon päästä (!!!!!!!!!), kuinka pidän lomaa ja järjestän meidän uutta kämppää kuntoon.

Kirjoitin myös kuinka tärkeää on sisäinen puhe, miten sinä itsellesi puhut. Olen itse sättinyt ja haukkunut itseäni todella julmasti. Koulukiusaaminenkin yleensä kääntyy itsensä kiusaamiseksi, mikä on ehkä pahin skenaario kaikista. Luovut itsekin toivostasi itsesi suhteen. Olen tosiaan tässä pluskokoisten vaatteiden, sekä ihan normaalikokoistenkin sellaisten, liikkeessä saanut taas huomata, kuinka rumasti naiset puhuvat itsestään.

Me kaikki olemme erilaisia. Tämä on klisee, jota toistellaan. Se pitää kuitenkin myös paikkaansa. Olen tässä työssä nähnyt, kuinka yhdelläkään naisella ei ole ollut identtistä vartaloa. En ole nähnyt yhtään naista, joka olisi ollut tyytyväinen itseensä. Jokaisen muodot ja muhkurat menee eri puolelle vartaloa. Jokainen nainen on kuitenkin omalla tavallaan ihastuttava ja rakastettava. Voi kun tämän uskoisin itsekin omalla kohdallani!

Kirjoitin myös sinne Instagramiin, että terveiset kaikille bodysheimaajille. Eikös siellä ensimmäisenä tullut tykkäyksiä sellaisilta sukulaisilta, jotka ovat ensimmäisenä kommentoimassa, jos joku yhteinen sukulainen on laihtunut tai lihonut. Anteeksi, mutta ketä oikeasti kiinnostaa? Minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta. Laihtuminen ja lihominen on minun 37 vuoden kokemuksellani aika paljon kiinni siitä, kuinka paljon on huvittanut liikkua tai olla sohvalla. Kuinka paljon on tehnyt mieli syödä tai olla syömättä. Kuinka paljon on tullut kakkaa pönttöön. Anteeksi viimeisimmästä suorasta lauseesta, mutta näin se nyt vaan on!

Itse olen aina ollut pullukka lapsi, pullukka nuori, vähän aikaa normaalipainoinen nuori aikuinen, sitten taas pullukka aikuinen. En jaksanut olla totaaliherkkulakossa ja kieltäytyä kaikesta hyvästä, sillä rakastan ruokaa sekä en ilmiselvästi osaa olla tarpeeksi kurinalainen. Siksi lihoin takaisin. Joskus syön terveellisemmin, koska terveellinen ruokakin on hyvää. Olin vastikään melkein 2 vuotta syömättä lihaa, sillä liikenteessä näin aivan liikaa teuraalle meneviä eläinkuljetusautoja. Alkoi ahdistaa.

Minua ei silti vieläkään kiinnosta, miltä joku etäinen sukulaissetäni näyttää tai onko hän lihonut tai laihtunut. Elämä on sellaista. Klisee on myös sekin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Joskus syödään suruun, iloon. Joskus joku sairaus lihottaa. Se, että toiset ihmiset ottavat tästä tehtäväkseen raportoida näitä muutoksia – niin mene hankkimaan itsellesi elämä! Ihan totta, kipikapi nyt siitä hankkimaan sitä! Tule takaisin sitten vasta kun osaat puhua toisista ihmisistä kunnioittavammin.
Ai että kun kehtaisi vielä sanoa nämä asiat suoraan näille asianomaisille. Toki voisinkin sanoa, älkää yhtään haastako minua, mutta sitten voisi mennä sukulaissuhteet solmuun ja sitä en kaipaa. Tekopyhää, tiedetään.

No niin, juttuni rönsyilevät taas, kuten persoonalleni ominaista onkin. Jatketaanpa taas siitä, mihin alunperin jäätiin. Niin, olen saanut tämän työn myötä kyllä enemmän itsevarmuutta. Sitä on tullut myös iän ja äitiyden kautta. Uskallan olla enemmän oma itseni. Tällainen minä olen. Moro hei vaan! Minulla on myös sen verran luonnetta, jonka uskallan senkin näyttää paremmin kuin lapsena tai nuorena, että se minkä itsevarmuudessa vielä häviää, niin luonne kyllä paikkaa tilannetta.
On kyllä tilanteita, missä minäkin menen lukkoon. Olemme siis muuttaneet. Löysimme ihanan tilavan asunnon. Meidänlaisen asunnon, joka tuntuu jo nyt niin paljon enemmän kodilta, mitä taas se edellinen liian sliipattu citykaksiomme. Viikon verran joudun vielä kulkemaan bussilla töihin, kun eihän täällä keskustassa saa autoa minnekään. Yksi lauantai roikotin sitä tuossa läheisellä ostarilla ja 2 tunnin parkkiaika, 1h ilmaisen tunnin jälkeen, maksoi 7e! Sillä hinnalla istun bussiin ja unohdan sen ihanan tunteen, mikä omassa autossa syntyy omasta tilasta ja omasta musiikista ja omasta kaikesta. 7e, sehän on melkein puolet nykyisestä tuntipalkastani, joka on aivan liian vähän sekin kaltaiselleni multiosaajalle. Meneekö itsevarmuuteni jo överiksi tässä?

Taas rönsyilee! Takaisin siihen kun menen lukkoon. Yksi päivä istuin taas siellä bussissa. Lapseni oli mummolassa, sillä oli hieman huonovointinen. Otin bussin vanhempieni asuinkuntaan. Tuo matka kestää ikuisuuden. OIkeasti, ikuisuuden. Bussiin tulee ihan tavallisen jannun näköinen mies. Huomaan, että hänessä on jotain tuttua. Kasvoissa. Hän istuu viistosti eteeni ja tarkkailen häntä. Siinähän istuu yksi ilkeimmistä koulukiusaajistani. Hänen nimensä oli Harri, ilman mitään sensuuria. Harrilla on jalassa Adidas-verkkarit ja päässä lippalakki. Verkkarit näyttävät samantyylisiltä, mitä hän saattoi käyttää jo yläasteella. Harri istuu lysyssä kuin teinipoika ja katselee puhelintaan. Hän rummuttaa jalkaansa koko ajan, vaikuttaa jotenkin hermostuneelta.

Hänen katseensa kävi minussakin, mutta ei varmaan tunnista minua. Olen hänelle varmaan kuka tahansa pullukka nainen. MIetin kaikenlaisia asioita, mitä tekisi mieli tehdä Harrille. Nämä ei olekaan vain mitään seksuaalisia fantasioita. Mietin kuinka istuisin hänen lähelleen, ja pistäisin avaimen hänen kylkeensä ja katsoisin suoraan silmiin ja sanoisin: ”sinä pikku paska teit elämästäni helvettiä”. Harri oli kyllä vain yksi monista. En halua vankilaan. Mietin, kuinka voisin kokeilla toista lähestymistapaa. Kaikki viehätysvoima kehiin ja sokerisesti juttelisin hänelle: ”etkö muista minua, Harri? Sinä siinä teit elämästäni helvettiä”. Tämäkään ei toimi. Mitä jos menisin lukkoon ja kaikki pitäisivät minua vain hulluna.

Yhden koulukiusaajan kanssa sain kerran piinaavan herkullisen hetken, kun hän sattui olemaan eräässä baarissa joskus aikaa sitten baarimikkona. Hän puhui minulle kuin kenelle tahansa, vaikka tiesin, että hän tunnisti minut. Minäpä aloin kertomaan sankkana joukkona takanani, edessäni ja vieressäni seisoville humalaisille naisille, kuinka tuo baarimikko on ollut todella julma koulukiusaajani. Voitteko edes aavistaa, millaisen pyöritykseen tuo ruipelo, lyhyt ja säälittävä baarimikon kutale joutui? Baarimikon työtä arvostan, tuota poikaa en pätkääkään. Hän sai kiusallisen illan siitä siedettäväkseen, se ei lyö kuitenkaan mitään niille kokemuksille, mitä itse siedin 3 vuotta yläasteella.

Takaisin Harriin, mietin, mitä haluaisin tehdä hänelle? Hän näyttää kyllä varsin säälittävältä. En ole sillä tuulella, että haluaisin huomiota itseeni. Olen töiden jälkeen väsynyt ja vanhempieni luona odottaa kipeä lapseni. Harrin vasemmassa nimettömässä huomaan nyt vasta kihlasomuksen. Veltosta asennostaan ja muutenkin jotenkin epämiellyttävästä olemuksestaan huolimatta, tuo mies on löytänyt vierelleen jonkun ihmisen! Voi Harri Harri ajattelen, kunpa sinä tietäisit kuinka paljon hallaa muun muassa sinä siinä, olet aiheuttanut vielä minun aikuisiän parisuhteissanikin! Mieleeni tulee taas se avainasia. Avain hänen kyljessään, valehtelematta, haluaisin nähdä pelon hänen ilmeessään. Harri nousee yllättäen pois. Nämä ajatukseni jäävät siihen. Hyvä, että lähti. En ole kuitenkaan vielä sinut menneisyyteni kanssa. Olenkohan sitä koskaan?

Tämä keskustelu alkoi hyvästä kuvasta ja itsetunnosta ja rönsyili uuteen asuntoon, ihmisten ulkonäön kommentointiin ja koulukiusaamiseen. Isoja aiheita. Tällä taustalla kuitenkin sillä, että otan itsestäni mielestäni hyvän kuvan ja olen pystynyt vuosien varrella nostamaan omaa itsetuntoani ja toivottavasti antamaan edes pientä kipinää edes yhden toisen ihmisen itsetunnon nostamiseen, olen saavuttanut jo aika paljon siitä, mistä alunperin olen lähtenyt itseni kanssa liikkeelle.
Ensi kerralla voisin palata kertomaan jotain kivempia juttuja, sillä koulukiusaaminen ja bodysheimaaminen ovat aiheina aina sellaisia että se vie suoraan mukanaan syviin vesiin. Blogini on kuitenkin sellainen, jolla puhdistan kuonaa pääkopastani ja tuuletan ajatuksiani. Olen muuten miettinyt, että aloittaisin tämän uudella nimellä ja osoitteella, sillä tiedän että mukana roikkuu muutama ei-haluttu ja helvetin utelias ex-kaveri, enkä muutenkaan enää osu tohon Countrygirl-teemaan. Sitten mietin esimerkiksi Madonnaa, ihan totta mietin häntä, kuinka paljon hänellä on vihaajia ja kiinnostaako Madonnaa? Sitten mä vaan jatkan mun omaa juttuani: karavaani kulkee ja koirat haukkuu, fuw fucking fuw!!!! Toivottavasti Harrikin astui bussista poistuessaan isoon, kuumaan koiranköntsään, tai jopa kaatui siihen naamalleen :D.

Viime blogissa kirjoitin, että haluan olla Boss Lady, laitoin universumille toiveen latautumaan tästä! Tietyllä tapaa olenkin jo oman elämäni Boss Lady, elämä on ollut hyvää! Ammatillisessa mielessä en ole vielä siellä, mutta matka jatkuu. Tein muuten yksi päivä taas sellaisen ”Mun elämä 2023” Mind Mapin, jonka tein kaupan kassalla työskennellessäni joskus 2007… Siinä vedetään viivoja ja kirjoitellaan, mitä sitä haluaa elämältään. Välillä pitää pukea sanoiksi ne ajatukset mitä haluaa. Katsotaan, mitä universumi vastailee. Mitä sinä tahtoisit nyt just elämääsi?