Nyt tätä herkkua saa heti lisää, eli uutta blogikirjoitusta vain tulille! 🙂

Kirjoitin viime tekstissä, kuinka on masentavinta ikinä mennä lisäämään Linkediniin edellisen työtehtävän sijaan se työttömälle kuuluva fraasi: looking for new opportunities. Miksi siellä ei ole esimerkiksi vaihtoehtoa ”Työtön, *ittu.” Vai saisiko sen itse lisättyä sinne? Jäin miettimään, miten hauskalta Looking for new opportunities -ikuinen oppurtinisti kuulostaisi deittipalstalla 😀 Ensimmäistä kertaa tänään minua naurattaa ja vielä oma vitsini! Pääasia kuin naurattaa ylipäätänsä, uskokaa pois. On tässä jo synkisteltykin tarpeeksi.

En ole ollut kovin vakavissani deittipalstailemassa, mutta minulla on ollut sieltä viimeiseltä sinkkuajalta profiili piilotettuna ja joku päivä kun oli todella synkkää, enkä enää tiennyt mitä olisin puhelimeltani skrollaillut, kävin katsomassa muistinko vielä salasanani. Deittipalstalla voi tulla tosi masentunut olo, kaikki ne yksinäiset tyypit siellä etsimässä teeman mukaisesti niitä uusia mahdollisuuksia. Se voi olla jopa lohduttavaa, että kaikki nuo tyypit, yksinäisiä ja sinkkuja kuten sinäkin. Siellä ne ovat vaan otettavissa koppaan kuin sienet sateella, tai sitten ei. Deittipalstaa selatessa voi tulla myös tuskainen olo, minulle tuli juuri sellainen. Ensinnäkin, miksi kaikkien ikäisteni miespuolisten käyttäjänimet ovat tyyliin Mikaa, Miksaa,  Makea, Japea tai vastaavia? Toki jos nimesi sattuu olemaan Mika, niin eihän sille sitten mitään voi 😀

Ikähaarukkani olen laittanut 28-45, eli max. 9 vuotta vanhempi kuin minä ja sitten huomattavasti nuorempi kuin minä. Muistelen, että minulla oli tuolla alkuun minimi-ikä oma ikäni, mutta kun kaikilla miehillä oli tuo ikähaitari paljon nuorempi, niin mietin itsekin, että mitä pahaa olla vähän puumana paikalla. Tämä oli siis lähinnä tasa-arvoa tavoitteleva sukupuoliteko. Toinen ajatus, joka minulla näistä miehistä heräsi, oli sellainen, että heistä jokainen on entisen naisensa hylkäämä. Mietin, että mitähän pahaa tuokin on tehnyt, entä tuo, entä tuo? Onko jäänyt sukat liian monta kertaa lattialle ja onko kiinnostanut penkkiurheilu enemmän kuin esimerkiksi läheisyys naisensa kanssa? Kaikki alkoivat näyttämään silmissäni toisten naisten jättämiltä riesoilta ja reppanoilta.

Toivottavasti tämä ajatusjuoksuni ei nyt loukkaa ketään, sillä sitä tämä on, ajatusten juoksua, jota tallennan tähän blogin muotoon. Kaikki ihmiset olemme ihania, mutta emme voi kaikki kiinnostua kaikista. Tämä on vain nyt pintaraapaisu siitä, miten tunsin tuossa hetkessä. Ajatukseni eivät ole loukkaavia, kun ne ovat vain minun pääni sisällä. Kun kirjoitan niistä tänne julkisesti, ne muuttuvat loukkauksiksi. En kuitenkaan menisi näitä asioita kenellekään kertomaan henkilökohtaisesti, enkä halua kenellekään mielipahaa. Loukaantumiset siis sikseen, jooko?

Kävin katsomassa myös deittipalstan naiset. Välillä mieleen hiipii ajatus, että voisiko olla niin, että tulisin paremmin toimeen naisten kanssa? Nykyään on korrektia sanoa, että ihastutaan ja rakastutaan ihmiseen, ei sukupuoleen. Minäkin haluaisin uskoa tähän, se kuulostaa niin mutkattomalta! En ole tuntenut koskaan minkäänlaista vetoa tuntemiini naispuolisiin henkilöihin, mutta olisi kiva joskus kokea, millaista olisi tuntea vetoa toiseen naiseen ja syntyisikö edes sellaista fiilistä? Deittipalstan naiset eivät herättäneet erityisiä fiiliksiä, vaikka toki kiinnostavan oloisia olivatkin. Taas sellainen fantasianomainen kiinnostus kääntyi sellaiseksi, että en ole vakavasti otettava bi. Taidan oikeasti olla vain supertylsä hetero. Hyvin maskuliininen nainen voisi herättää mielenkiintoni, sellainen Elina Gustafsson tyylinen. Tällä kertaa eivät kuitenkaan  ne Maket ja Mikat eikä Miratkaan lopulta vain sytyttäneet. Eikä tarvitsekaan onneksi, minulla ei ole minkäänlainen kiire. Yksi tärkein tulevaisuuden suunnitelma tässä taitaa olla oman tien löytäminen, jälleen kerran. Deittipalstat eivät mene nyt siis jatkoon. Sen sijaan olenkin alkanut skrollailemaan taas asuntoilmoituksia.

Minulle ei ole tässä ensimmäisen oman puutalokotini jälkeen muodostunut oikeastaan yhtään asuntoa, joka olisi tuntunut kodilta. Olen muuttanut 1 vuoden sisällä kaksi kertaa ja nyt asunnot ovat alkaneet tuntumaan tiloilta, joissa on tavaramme. Laskin kerran tämän nykyisenkin vuokra-asunnon hinnan per yö, eikä se ollut edes halpaa hotellia paljon halvempi! Tällaista on asua keskustassa. Minulla ei ollut mitään erityistä tarvetta asua keskustassa, muutimme tähän lapseni päiväkodin vuoksi, joka on nyt järkevän matkan takana. Tämä asunto on myös tosi siisti, sillä pinnat ovat niin hienot ja täällä on uskomattoman valoisaa myös talvella. Täällä on myös todella rauhallista ja turvallista, naapureista ei kuulu juuri mitään ääniä ja meillä on oma sisäänkäynti. Minulla on myös persoonallinen sisustustyyli ja paljon ihastuttavia esineitä. Viihdyn täällä kyllä hyvin ja ilmeisesti lapsenikin tekee niin,  vaikka meillä ei valitettavasti ole varaa asua vielä kolmiossa, jolloin hänellä olisi oma huone. Ehkä jossain lähiössä kyllä, mutta itse lähiön liepeillä varttuneena, en aio viedä lastani lähellekään sellaisiin.

Minun on pitänyt muutenkin miettiä, että mikä tekee kodista kodin? Onko koti kaikille edes niin tärkeä? Minusta on ollut ihanaa, että säännöllisin välein olemme pystyneet vaihtamaan maisemaa. Meillä on ollutkin tässä kassit koko ajan pakattuina. Käymme usein vanhempieni luona, jotka asuvat nyt 20 kilometrin päässä ja ennen viimeisintä parisuhdekriisiä vietimme paljon aikaa myös lapseni isän kanssa. Jaoimme arjen keskellä kaupunkia ja puolet siitä maaseudulla, jossa tein tosin taas passivoitumisen ennätyksiä enkä oikein viihtynyt siellä. Edeltävä kulttuurityöni vaati myös sen, että lapseni isä oli kuvioissa, sillä työni oli välillä hyvin iltapainotteista. Livemusaa, taidenäyttelyiden avajaisia, tapahtumia – olihan siinä työssä kyllä hyvätkin puolensa. En jaksa enempää kuitenkaan puida meidän suhdettamme, sillä kyseessä oli ero numero en enää edes muista, joten sen puiminen on jokseenkin hyödytöntä. Olen ollut surullinen, mutta tämä ero on käyty läpi jo niin monta kertaa, että ei se enää satuta samalla tavalla. Ainoastaan pitää päästä yli siitä, että totuin taas häneen. Totuin meidän kolmen perheeseemme. Taas, jälleen kerran, jokohan viimeistä kertaa? Skrollasin nimittäin näitä aikaisempia blogitekstejäni läpi viikonloppuna ja en ollut itse edes ymmärtänyt, kuinka usein olen tänne kirjoittanut tuosta on-off -suhteesta, jota voisi kai jonkinlaiseksi läheisriippuvaisuudeksi alkaa kutsumaan.

Minulta on päättynyt myös muutamia ystävyyssuhteita, joista en halua myöskään kirjoittaa. En halua antaa noille ihmisille yhtään palstatilaa, toisin kun he ehkä luulisivat. Yksi ystävyyssuhde oli elämäni pisimpiä, kävimme samalla luokalla koulua ala-asteelta asti, mutta kunnolla tutustuimme vasta aikuisiällä. Kirjoitan, että en halua kirjoittaa asiasta ja sitten kirjoitan kuitenkin, no onneksi saan omassa blogissani tehdä juuri niin kuin haluan. Jostain nettikirjoituksesta tarttui silmääni, että kaikilla ihmissuhteilla on määräaikansa ja ehkä se oikeasti on niin. Jotkut ihmiset tulevat tiettyinä aikoina elämiimme ja poistuvat toisina. Eihän parisuhdettakaan voi pakottaa ja väkisin jatkaa, niin miksi sitten ystävyyssuhteita pitäisi? Tunsin tulleeni aikoinaan petetyksi näiden entisten ystävien puolesta, mutta nyt olen käsitellyt asiaa ja en halua kuulostaa ylimieliseltä, mutta he ovat minulle täysin mitäänsanomattomia nykyään. Tottakai he käyvät välillä mielessä, mutta en edes kaipaa heitä, mikä on ollut itselleni yllättävää. Olen lapsena jo kokenut ikäviä asioita elämässäni ja silloin jo päättänyt, että pärjään kyllä yksinkin. Mikään ei ole muuttunut siitä. Suotta yrittää pitää sellaisia ihmisiä lähelläsi, jotka puhuvat selkäsi takana, käyttäytyvät kaksinaamaisesti, eivätkä osaa käsitellä asioita avoimesti ja rehellisesti. Edestään kuitenkin löytävät tuollaisen lyhytnäköisen käyttäytymisensä seuraukset, se on varmaa.

Tärkeintä on olla rehellinen itselleen. Elämäni on opettanut minua avoimuuteen ja asioiden käsittelyyn, sillä millä muulla tavalla ihmisillä on mahdollisuus saada asioita ulos systeemistään? Voit toki yrittää paeta niitä asioita vaikka kuinka kauas ja keksiä vaikka minkälaista oheistoimintaa itse asioiden käsittelylle, mutta pakoon et pääse, se on aikalailla varmaa. Nämä ystävät myös herättävät minussa itsessäni ja minusta itsestäni sellaisia asioita ja muistoja, joista en pidä. Olin heidän seurassaan jotain, mistä en pitänyt. Viime kesänä tapasin tämän ystävän, jonka olen tuntenut ala-asteelta asti ja minulla oli hänen kanssaan jo hyvin epämukava olo. Huomasin, että yleensä hyvin sosiaalinen lapsenikin vierasti häntä, eikä yrittänyt ottaa minkäänlaista kontaktia. Mietin jo silloin, miten voi käydä ihmisen kanssa, jota olet pitänyt vielä tosi hyvänä ystävänäsi, että teidän melko lähekkäin syntyneet lapset vierastavat toisiaan ja aikuisia, sillä ette juurikaan ole ehtineet olla tekemisissä?

Uskon, että tässä kävi niin, että minä pidin häntä hyvänä ystävänäni, hän ei pitänyt minua. Koska olen suorapuheinen nainen ja kissan pöydälle nostaja, oikein ärsyttävyyteen asti, kysyinkin pariin kertaan aikaisemmin tältä ystävältä, että mikäs siinä on, kun minusta tuntuu, että olen aina plan B sinun suunnitelmissasi. Minulle riittää aikaa vain, kun muilla ystävilläsi sitä ei ole. Tämä tilanne oli jo olemassa ennen kuin mukaan tulivat miesystävät ja lapset. Miesystävien ja lapsien jälkeen nähtiin vielä harvemmin, sillä silloin edellä olevia oli helppo käyttää oikeina- ja tekosyinä. Minä en myöskään pitänyt ystäväni miehestä. En ole kuullut kenenkään puhuvan yhtä rumasti kumppanilleen, tai lainaavan rahaa baari-iltaan viinaan menevän kaverinsa kanssa vasta tapailuaikana! Kukaan muu kavereideni miehistä ei ole myöskään tarttunut minua kiinni tissistä, niin kuin tämä öykkäri teki. Asia, jota en kehdannut kertoa ystävälleni koskaan. Se siitä suorapuheisuudesta siis. Pelkäsin, että ystäväni ei uskoisi minua tai vähättelisi kokemustani.

Näin suorapuheiseksi naiseksi, jotkut ovat kutsuneet myös dramaattiseksi tai riidanhaluiseksi, olen jopa ihmeissäni, miten lukkoon kyseisessä tilanteessa ylipäätään menin. Tilanne tuli niin yllättäen. Olimme viettämässä kesäiltaa, lähdössä festareille, ja paikalla oli myös minunkin miesystäväni. Kaverini mies käveli minua kohti, tarttui tissistä, hymyili ja sanoi: ”vanhasta tottumuksesta”. Minä menin ihan pieneksi ja minua hävetti ihan helvetisti. En ollut löytänyt mielestäni mitään kivaa päällepantavaa ja olin valinnut rintoja korostavat push up -liivit, jotta oloni olisi edes vähän seksikäs. Kaverini ovat olleet aina näyttäviä naisia, en ole koskaan kokenut olevani porukan näyttävin, joten se, että minä valitsen päälleni push upit ja hyvän ystäväni mies kourii minua rinnasta, tuntui absurdilta ja se tuntui kuvottavalta. Sitä sanotaan, että seksuaalista häirintää kokevat ihmiset menevät lukkoon, tiedän tasan tarkkaan mitä se tarkoittaa. Jos olisin nostanut älämölön, lyönyt tuota idioottia avarilla vaikka naamaan, niin miesystäväni olisi ollut pakko puuttua tilanteeseen, kaverini olisi suuttunut, tilanne olisi ollut helvetin kiusallinen, ilta olisi vähintään mennyt pilalle ja niinhän se sitten lopulta menikin, mutta ei vielä edes tämän episodin vuoksi. Minulle jäi niljakas olo ja jo aikaisempi tunne siitä, että ystäväni mies oli oikea nilkki, vahvistui vain entisestään. Ystäväni mukaan hänen seurassaan herkkä ja ujo mies, nosti aina ihokarvani pystyyn ja vaistot siitä, että älä ole hänen lähellään heräsivät joka kerta aikaisemminkin tavatessamme.

Kerroin joskus tälle ystävälleni, mitä tuntemuksia hän herättää minussa. Kerroin, että minulla on jäänyt miehistä ja pojista niin huonoja kokemuksia koulukiusaustilanteissa, että joku sama herää minussa hänen kanssaan. Kerroin myös, että ei ole reilua arvottaa ihmistä sen perusteella, mitä muistijälkiä toisten tekemät asiat herättää sinussa. Yritin olla avoin ja suvaitseva. Yritimme vuosia, ettei tämä tulisi väliimme, että en tullut hänen miesystävänsä kanssa toimeen ja miesystävämme eivät tulleet keskenään toimeen. Tottakai se kuitenkin tuli. Emme voineet koskaan nähdä enää yhdessä samalla porukalla. En koskaan enää käynyt esimerkiksi kylässä ystäväni ja hänen miehensä yhteisessä kodissaan.

Emmekä oikeastaan enää tavanneet muutenkaan kaksin, ilman meidän yhteistä ystäväämme, johon olin alunperin tutustunut  juuri tämän kaverin kautta. Meillä ei ollut alun perinkään juuri mitään yhteistä. Hän joskus sanoikin, että olen aivan erilainen kun hänen muut ystävänsä ikinä. Hän oli ollut ikänsä kiltti tyttö, joka sitten alkoi etsiskellä pahan tytön ominaisuuksia, muun muassa harrastamalla paljon seksiä ja varattuja miehiä. Olen kasvanut itse ydinperheessä, vanhempani ovat olleet aina tiivis yksikkö. Minulla on aina ollut erittäin vahva oikeudenmukaisuuden taju, enkä voi sietää pettäjiä. Pitäisi taas osata olla tuomitsematta muita, mutta kuinka vaikeaa on löytää sinkkumies, joka haluaa seksiä? Miksi pitää rikkoa perheitä ja yrittää hoitaa omia ongelmiaan pettämällä? Hänestä oli vielä hienoa kertoa näitä tarinoita, mielestäni se oli aina säälittävää. Hän tiesi, että en arvostanut hänen toimiaan ja minä tiesin, että olin aina liian suorapuheinen hänen makuunsa. Hänellä ei ollut koskaan ollut normaalia parisuhdetta, hän luuli tietävänsä paljon elämästä, mutta hän tiesi vain miten antaa kaltoin kohdella itseään. Hän sai pari lastakin, jonka jälkeen hän muuttui Neitsyt Mariaksi.

Minua huvitti aina, kun hän oli herkällä sormella arvostelemassa muita ja arvuuttelemassa, kenestä olisi äideiksi ja kenestä ei. Niillä kertomuksilla, mitä hän oli omista kokemuksistaan kertonut, osa menisi myös kevyesti sinne seksuaalisen hyväksikäytön puolelle, hän ei ollut asemassa, jossa arvostellaan yhtään ketään. Tässä on ehkä malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun olemassa on iso nippu ongelmia, mutta niitä ei hoideta kunnolla. Hän oli luonut itselleen ikään kuin uuden tarinan ja elämän, nostanut itsensä jalustalleen ja arvosteli ja katseli sieltä jalustaltaan alas muita. Tiesin, kuinka hän arvosteli minuakin ja äitiyttäni selkäni takana. Siksi halusin olla hänen ystävänsä, yritin aina parantaa ystävyyttämme ja jotenkin voittaa hänen suosionsa. Tämä on yksi suurimmista kysymysmerkeistä elämässäni ja ihmissuhteissani. Miksi juuri tämän ihmisen suosion halusin voittaa, sillä en arvostanut enkä pystynyt hyväksymään hänen elämäntapaansa laisinkaan? Kaipasinko vain niin kovasti äitikavereita ja jonkinlaista turvaverkkoa ja muuta maailmaa parisuhteeni lisäksi?

En ollut itsekään paras ystävä, tiedän sen. Tein paljon virheitä ja kipuilin vuosien varrella. Kuitenkin jollakin tapaa luotin näihin ystäviin ja kohtalo oli ajanut meidät joksikin aikaa yhteen. Meillä oli jossain vaiheessa kaikilla ihan omat kaveriporukkamme, sitten ne muuttuivat ja me kolme jotenkin päädyimme viettämään paljon aikaa yhdessä. Tuntuu, että oli kuitenkin parempi, että tiemme lopulta erkanivat. Meitä oli kolme naista ja minä jäin tilanteeseen, että nämä kaksi lyöttäytyivät lopulta yhteen ja halusivat kumpikin päättää ystävyyssuhteensa minuun. Tuolloin se tuntui todella rajulta ja surulliselta, mutta tiesin sen sydämessäni, että se oli muutenkin vain ajan kysymys. En olisi voinut myöskään antaa anteeksi sitä selkäni takana puhumista, jota nämä kaksi olivat harrastaneet jo ilmeisen pitkään. Miksi muutenkaan jatkaa ystävyyssuhteita, jos ei ollut jäljellä luottamusta eikä myöskään kunnioitusta? Tässä taas itselleni hyvä kysymys, miksi yrittää pitää kiinni sellaisesta ihmissuhteesta, joka ei toimi? Joka tuo lopulta vain epävarmuutta ja surua?

Ystävyyssuhteista puheen ollen, minulla ei ole ollut ikinä suurta kaveriporukkaa. Minulla on oikeastaan aina ollut vain muutamia hyviä ystäviä, joiden kanssa olen kokenut olevani turvassa. En ole ikään kuin pystynyt hallitsemaan isoja kaveriporukoita. Uskon, että tämä on ollut osa turvallisuuden tunteen tavoitteluani, minulla on ollut aina ihan järkyttävän suuri kontrolloinnin tarve itsestäni ja elämästäni. Valitettavasti se koskee myös läheisteni elämää, sillä se tuo minulle myös turvaa. Tämä oli myös yksi todella iso teema minun ja miesystäväni suhteessa. Minulla oli tarve kontrolloida häntä ja esimerkiksi hänen menemisiään, ainakin sillä tavalla, että tiesin missä hän meni. Hän ei koskaan pystynyt sitä ymmärtämään, että se oli asia mihin olin ensinnäkin omassa lapsuudenperheessäni tottunut: kaikki tiesivät toistensa menot ja paljon tehtiin asioita yhdessä. Se loi myös minulle turvaa. Miesystäväni taas halusi mennä ja tulla, hän ei kokenut minkäänlaista tarvetta raportoida menemisiään tai tekemisiään. Ymmärrän senkin, mutta tuolla oli kohtalokkaat seuraukset muun muassa etäsuhteessa. Minä kaipasin enemmän kommunikointia ja viestittelyä, hänelle riitti kerran päivässä kysyä minulta, mitä kuuluu? Sekin varmaan vähän minun mielikseni opeteltuna.

Tämä työttömyysaikani on ollut senkin takia tosi vaikeaa, sillä huomasin, että varsin intensiivisen 6kk jälkeen, jonka sain edellistä kulttuurityötäni tehdä, sain myös hyvän tekosyyn siirtää näitä vaikeita asioita ja ajatuksia, joita nämä ihmissuhteet ovat elämääni tuonut. Kuten myös kirjoitin, niitä ei pysty loputtomiin pakenemaan. Oli hienoa tutustua tuossa työtehtävässä uusiin ja todella erilaisiin ihmisiin. Olin iloinen myös siitä, että löysin hetkeksi kaipaamani yhteisön. En varmaankaan kovin moniin tule pitämään yhteyttä, mutta tuokin on sellainen asia, jonka on iän myötä alkanut hyväksymään: hyvätkin asiat päättyvät aikanaan, ja kuten aikaisemminkin kirjoitin, ihmissuhteillakin on omat määräaikansa. Nyt minulla on ollut paljon aikaa ja olen joutunut myös käsittelemään näitä ihmissuhteita. Pitkään kannoin mielessäni sellaista myttyä, että kaikki ne virheet, joita näissä ihmissuhteissa tehtiin, olisivat olleet minun kontollani. Varmaan osa olikin, en yritä karistaa omaa osuuttani näihin pahasti kariutuneisiin suhteisiin. Joskus on vaan katsottava asioita silmiin ja hyväksyä se totuus, että jotkut asiat ja ihmiset eivät vain ole sinun ihmisiäsi, heidän ei ole tarkoitus jäädä elämääsi. Lopuksi voisin kiteyttää tämän sellaiseen kauniiseen ajatukseen, johon en kyllä täysin voi vielä itse uskoa, en ole niin puhtoinen ihminen (voisikohan minusta vielä tulla?), että on ollut tärkeää, että he ovat olleet elämässäni kuitenkin olemassa tiettyinä aikoina. He eivät ole enää, mutta he ovat olleet. Kiitollisuus ja puhtoisuus voisivatkin olla sellaisia asioita, joihin minäkin voisin jatkossa pyrkiä, (olematta kuitenkaan sinisilmäinen ovimatto) ainakin sarkastisesti sanottuna! (Kiitollisuudelle kyllä, puhtoisuudelle, no jaa…)

Elämäni voisi oikeasti kiteyttää muutenkin otsikon mukaisesti niin monella saralla Looking for new opportunities… Katsotaan, mitä tästä seuraa. Kiitos lukijoille. Tuntuu hurjan hienolta, että vaikka teitä on vain muutamia, niin teitä oikeasti on MUUTAMIA, jotka lukevat näitä minun ajatuksiani ja tämä kirjoittaminen tekee minulle vielä niin hyvää. Minua nytkin hymyilyttää, kiitos, oikeasti! 🙂

Intuitio, onneksi olet olemassa.

Kesän loppu mateli eteenpäin ja yritin täyttää arkeani kiireellä. Työttämänäkin on mahdollista järjestää itsensä todella kiireiseksi, jos vaan haluaa! Tein viimeisellä kesälomareissulla kalenteriini oikein listan, mitä minun pitäisi syksyllä ehtiä tehdä. Suoraan sanottuna, minua pelotti palata arkeen. Jännitti, kuinka pitäisin pääni kasassa, jos en löytäisi itselleni uutta työpaikkaa tai muuta järkevää tekemistä.

Yksi projektini oli kirpputorihanke, johon suhtauduin ansaitulla hartaudella. Kiikutin ja viikkasin vaatteita kuin halpisvaateketjujen myyjät konsanaan. Hatunnosto muuten heille, minusta ei olisi suorimaan niitä toisten sotkemia vaatepinoja joka päivä ja vielä monta kertaa päivässä. Kirpputorin jälkeen perinteinen lapsiperheen markettireissu ja olinkin jo aivan naatti, kun pääsin kotiin valmistamaan itselleni lounasta. Yhtenä päivänä satoi kaatamalla vettä, kun olin lähdössä perinteiselle kirpputorikäynnilleni. Autostani kuului kesken matkan pelottavan kuuloinen kirskaisu ja sitten alkoi konepellin alta kuulua sellaista meteliä, kuin joku olisi soittanut kannen alla rumpuja. Ehdin onneksi saada rakkaan ranskalaisen autoni pikaisesti parkkiin, ennen kuin se hyytyi kokonaan.

Isälläni pitäisi olla tietty soittoääni minulle ja autolleni ja erityisesti silloin, kun soitan hänelle autostani. Toisaalta, isäni ei varmaan koskaan olisi enää tavoitettavissa :). Tälläkin kertaa isäni tuli pelastamaan minut tien päältä, mutta sitä ennen ehdin tovin istua autossa ja manata ankeaa elämääni. Näin rakkaan ranskalaiseni jo menossa kohti romuttamoa ja viimeistä tietään. Autoni on lievästi sanottuna tuottanut paljon harmia monelle ihmiselle. Toisaalta minulla on syntynyt siihen tunneside, sillä se on kaikessa keskeneräisyydessään todella hellyyttävä! Tuo päivä oli myös siinä mielessä unohtumaton, että siinä kun vesisateessa korjasimme autoani, tai isäni korjasi sitä, marketin parkkipaikalla nollavauhdissa pari kuskia (naisia, vaikka sillä ei ole oikeasti mitään väliä) törmäsivät autoillaan toisiinsa ja heidän autonsa ihan oikeasti kärräättiin korjaamolle. Miettikää, miten saattaa harmittaa, että nollavauhdissa, marketin parkkipaikalla kolaroi autonsa romuttamolle?

Vanha klisee kuuluu, että jokaisella pilvellä on kultareunus ja niin oli tässäkin tapauksessa. Autossa selatessani nettiä osui kohdalle nimittäin työtarjous, josta innostuin hetkessä ja täysillä! Kyseessä oli todella sympaattinen kohde ja kiinteistö, jossa olin ensimmäisen kerran vieraillut kesällä ja jonka naapurissa oli ollut ihka ensimmäinen oma vuokra-asuntoni nuorempana. Minulla oli tuohon alueeseen muutenkin todella vahva tunneside ja on sitä edelleenkin. Tuo kohde etsi työntekijää juuri sellaiselle luovalle ja monipuoliselle kulttuurialalle, joka minua kiinnosti ja kiinnostaa edelleenkin! Minua ei lannistanut laisinkaan, että kyseessä oli osa-aikatyö ja samalla kun ehdin innostua, niin mieleeni hiipi toisaalta pieni pelko siitä, että mitä jos tämäkin kohde menee ohi silmieni ja taas valtaa uusi pettymys. Välillä elämässä on ajanjaksoja, kun tuntuu, että sietokyky pettymyksille on oikeasti olematon.

Muutamien viikkojen jälkeen pääsin aloittamaan tässä työssä, tulin siis toisin sanoen valituksi siihen! Iskin oikein Jackpottiin! Vai iskinkö sittenkään?!

Nyt on nimittäin myös tunnustettava, että olen kaiken tämän lauseen yläpuolella kirjoittanut 2021 marraskuussa, ja koska olen näköjään maailman saamattomin blogin kirjoittaja, niin jatkan tätä samaa tekstiä 2022 huhtikuussa! 😀 Nyt voin kuitenkin ikään kuin tulevaisuudesta päin kertoa, että miten nämä hommat menivät oikein, niin kuin ihan oikeasti. Nimittäin tulin siis tosiaan valituksi tuohon kulttuurityöhön, joka oli siis osa-aikainen (ja ihan oikeasti tuo osa-aikaisuus kyllä häiritsi minua!! Mitä olen yrittänyt valehdella täällä…) ja sain sen koska minulle oli ehtinyt kertyä palkkatukioikeutta. Mikä se sellainen on? No se on sellainen, että jos on työttömänä aivan liian pitkään (2 vuotta jopa, miettikää sitä). Eli jos esimerkiksi olet nostanut työttömyysturvaa ollessasi pienen lapsesi kanssa kotona, sillä työttömyysturva vaikka matala on sekin, on kuitenkin parempi kuin kotihoidontuki ja et halua laittaa lastasi alle 2-vuotiaana vielä päiväkotiin. Elelet siis pienituloisena lapsesi kanssa kotona ja olet työtön, vaikka et vielä oikeasti halua työllistyä. Tuolloin se oli kuitenkin kaikista huonoista ratkaisuista se paras.

Vuoden 2020 keväällä kun olin juuri innoissani aloittamassa ihan oikeaa työelämääni ja armotonta hakua sen pariin, ja rakas lapsenikin oli ehtinyt täyttää jo sen maagisen 2-vuotta, niin alkoi korona ja lapseni ehti olla tasan 6 päivää kokeilemassa päiväkotielämän riemua, kuin kaikkia vanhempia, jotka vaan suinkin pystyivät, kehoitettiin ottamaan lapset takaisin kotiin.Voitteko ehkä kuvitella mielissänne sen fiiliksen, kun olet pääsemässä kotoa pois, vaihdat kotiäitivaatteet vähän paremman näköisiin vaatteisiin, kaivat meikkilaukun kaapista ja näytät hiuksillekin pitkästä aikaa vähän muotovaahtoa ja sitten koko yhteiskunta on sitä mieltä, että nyt otetaan lapset kotiin ja lukkiudutaan takaisin sinne ja kuollaan kaikki tähän perkeleen koronaepidemiaan. Se on kuin päästäisi villit orit kesälaitumille sen vanhan sanonnan mukaisesti ja huutaisi perään, että vitsiVITSIvitsi, takaisin talliin sieltä niin kuin olisitte jo! Siltä se tuntui. Muistan vielä kuinka soitin lapsemme silloiseen maalaispäiväkotiin ja tiedustelin, että kannattaako nyt vasta alkanutta päiväkotikokemusta heti lopettaa, että eikö siellä kuitenkin ole muitakin lapsia? Päiväkotitäti ilmoitti hyvin tomerasti, että pyrimme siihen, että tämä meidän päiväkotimme tulee menemään kiinni ja ne lapset, joiden vanhempien on aivan pakko lapset tuoda hoitoon, sijoitetaan jonnekin hyvin kauas muualle. Se oli sellainen puhelinkeskustelu se. Ei kuin meikkilaukku takaisin kaappiin ja kompastelemaan kotihousuissa maassa pyöriviin yksittäisiin leluihin ja tukka mutsinutturalle taas. Huokaus.

Vaikka kirjoitan tätä kahden vuoden päästä täältä tulevaisuudesta, niin vieläkin pääsen kiinni noihin tunnelmiin. Niin joo hei, olin siinä ehtinyt viritellä hyvin alkanutta freelance toimittajauraakin pieneen paikallislehteen ja sekin tyssäsi siihen samaiseen ensimmäisen aallon koronatilanteeseen. Onneksi tuo 2020 kevään minä en vielä tiennyt sitä, että niitä korona-aaltoja tulisi useampia ja sitten 2022 kun koko maailma luuli, että nyt vähän ehkä alkaa helpottamaan, niin alkoikin Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja melkein jo kolmas maailmansota. Tämä sotatilanne on niin kovin masentava ja kamala, että en nyt pysty kommentoimaan sitä enempää, en edes mustan huumorin kautta, mutta sanotaanko vaan näin, että kyllä sillekin ajankohta löytyi.

Palataan siis sodan sijaan tuohon kulttuurityöpaikkaani! Minähän ehdin hakeutua jo toisiin töihin, sillä olen välillä hyvin nopea ja päämäärätietoinen toimissani ja kun tuolta kulttuurityön esimieheltä ei vastausta kuulunut, niin ehdin tosiaan hakea enemmän vielä omaan alaani (mitä ikinä se lieneekään?) sopivaa ja kävin siellä haastattelussakin. Haastattelu meni aivan mainiosti ja he selvästi pitivät minusta, mutta eivät tarpeeksi palkatakseen minua. Tuohon työpaikkaan piti lähettää parin minuutin video itsestään ja sehän on aina yhtä helvetin hauskaa, eikö olekin? Melkein yhtä kivaa kun koulujen ja työpaikkojen esittelyleikit. Muistan kuinka käytin esittelyvideossani muun muassa keltaista auringonkukkaa! Kyllä, luit aivan oikein, pelasin oikeasti kovilla, mutta kliseisillä panoksilla. Pääsin silti haastatteluun asti, ettei se nyt niin korni veto kai sitten ollutkaan. Sinne en kuitenkaan päässyt ja työ kulttuurialalla sai jatkua. Kuvittelin tuolloin 2021 syksyllä, että nyt verkostoidun kulttuuripiireihin ja uusiin työkuvioihin kuin mikäkin kulttuurisukkula, mutta ei se työ loppujen lopuksi niin hienoa ollutkaan. Kulttuurialalla ja taiteilijoilla ei ole myöskään rahaa, sen työpaikat ja yhteistyökuviot perustuvat vähän sellaiseen tilallinen ja renki -kuvioon. Jos alat vapaaehtoiseksi rengiksi ja teet kaikki mitä pyydetään, voit saada vaikka ilmaista ruokaa, mutta työpaikkoja tällä porukalla ei ole jaettavana.

Muistoni ovat vielä tuon työpaikan suhteen liian tuoreet, jotta aika olisi ehtinyt kullata muistoja, mutta sanotaanko vain, että kyllä minä onnistunkin aina löytämään ne kaikista toimivimmat työpaikat ja esimiehet. Luonteelleni omaisesti olin siellä vielä puuttumassa epäkohtiin (big mistake), kertomassa pomolleni, joka ei halunnut itseään kutsuttavan edes pomoksi, että miten hän olisi voinut hoitaa asioita paremmin (bigger mistake) ja lopulta taas taistelin tuulimyllyjä vastaan omien aatteiden ja oikeudenmukaisuudeni vuoksi (the biggest mistake!). Vieläkään en ole oppinut keskittymään vain olennaiseen ja omiin asioihini. Oh well, mihin sitä seepra raidoistaan pääsisi tai leopardi täplistään tai kameli kyttyröistään tai hai maineestaan tai kala evistään tai jatkanko vielä? 🙂

Joo. Sellaista. Olen ollut vähän liian masentunut tämän uuden JÄLLEEN KERRAN uuden työllisen aloitukseni suhteen, että en edes viitsi kertoa mitä ihmissuhderintamalle kuuluu. Sille ei kuulu hyvää. Kerroin silti. Koska se oli aika itsestäänselvää, että näin on. Minulla oli tässä tänäänkin vaihtoehtona, että menenkö muuttamaan Linkediniin vanhan työnimikkeeni sijaan ”looking for new opportunities” vai kirjoitanko tämän blogitekstin loppuun. Onneksi valitsin tämän blogin! Tuo Linkedin ja siellä oleminen työttömänä, on ehkä masentavinta ikinä. Olen miettinyt, alkaisinko sinne kaiken sen  omahyväisen glorifioinnin sijaan, jota työelämässä menestyvät ihmiset sinne kirjoittavat, kirjoittamaan muun muassa järjestöistä ja yhdistyksistä, jotka käyttävät työharjoittelijoita, työssäkokeilijoita ja kaltaisiani palkkatukikokeilijoita räikeästi hyväkseen työvoimana, ilman, että työntekijät saavat siitä tarpeeksi mitään, puhumattakaan kohtuullisesta ja rahallisesta korvauksesta, takaisin. Voi olla, että toteutan tämän vielä.

Terveisiä täältä tulevaisuudesta siis sulle Country Girl sinne 2021 vuoden loppuun, olit kyllä ihanan innoissasi, voi pojat että elämä hymyili tuolloin! <3 Nyt olet tässä 2022 huhtikuussa vähän reissussa rähjääntynyt ja masentuneissa fiiliksissä, mutta eiköhän tämä elämä johdata vielä jotain mukavaa eteeni, please tee oikeasti niin! Intuitioni, ota taas ohjat käsiisi! Universumi, halooooo, voisitko herällä taas minunkin puoleeni? Toki ihan ymmärrettävää, että tässä maailmantilanteessa sinua tarvitaan muualla. Hyväksyn sen. On tässä kuitenkin katto pään päällä (aivan liian kallis) ja aurinkokin paistaa takatalven keskellä. Eikä ilo tunnu miltään, ellei välillä koe myös surua, eikö niin? Valoa ja rauhaa kaikille, kaikesta huolimatta.