Playing dress-up never truely ends

Mua ei kiinnosta vaatteiden ostaminen shoppailumielessä. Siis tarkoitan sellaista perinteistä, ja aikansa elänyttä ”mennään shoppailemaan” meininkiä ja tullaan kassit tavaraa tursuen kotiin. Sellaisessa ei ole mitään järkeä, en saa siitä mitään nautintoa. Kun ostan jonkin vaatteen tai asusteen, se on osa mielikuvaa, leikkiä tai tarinaa haluan luoda. En näe vaatteita yksittäisinä vaatekappeleina, vaan yhdistän näkemäni vaatteet aina osaksi jotakin kokonaisuutta. Siksi niihin vaatteisiin ja asusteisiin onkin usein niin helppo rakastua.

Jossain vaiheessa huomasin myös että olin ”trendien perässä juoksija”, en luottanut enää omaan tyyliini, ja olin tainnut sen itseasiassa kadottaa. Yläasteen kiusaamisen jälkeen pyrin pitkään pukeutumaan ”oikein” ja niin ettei kukaan nauraisi mun tyylille. Onneksi jossain vaiheessa muistin mistä tässä hommassa on kyse.

Eräänä aamuna kun laitoin jalkaan ruskeat leveät samettihousut ja kelta-valkoraidallisen paidan, mietin että tämä on mun seventies show päivä. Ja tajusin että sitähän mä aina teen, rakennan asun jonkin leffan, sarjan, mielikuvan tai vaikka biisin ympärille. Kuten jo pienenä Barbie-leikeissä. Ja siitä päästään asiaan joka mielestäni on muodin ja pukeutumisen ydin. Sen ei pidä olla niin vakavaa. Sen tulee olla hauskaa, kivaa ja persoonallista. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tai väärää tapaa pukeutumiseen. Vaatteiden tulee sopia kantajalleen, eikä niin että kantaja yrittää sopeutua vaatteisiinsa.

I’m not crazy about shopping. I mean I don’t buy stuff just for the joy of buying. There’s no point in doing that. When I buy a garment, it is part of the story I want to create. I do not see clothes as single garments, I always see the clothes as part of something bigger. That’s why it is often so easy to fall in love with those clothes and accessories.

At some point, I also noticed that I was following trends, and I didn’t trust my own style anymore, and I had actually lost it. After being bullied by the high school, I tried to dress ”right” for a long time. Luckily, at some point, I remembered what this was about.

One morning when I put my brown wide legged velvet trousers and a yellow-white t-shirt on, I thought this was my seventies show day. And I realized that I always do build my outfit around a theme, movie, series, image or even a song. As I did when I was small and playing with Barbies. And that is what I think is the core of fashion and dress. It shouldn’t be that serious. It must be fun, nice and personal. There is no right or wrong way to dress.