Liian jotakin aina

Muistan hyvin kun ihastuin palavasti erääseen nimeltä mainitsemattomaan punkkariin. Ihastuin siihen asenteeseen, ja musta tuntui että meillä oli tosi samanlaiset ajatusmaailmat. Mä olin kasvisyöjä, kuten hänkin, me tykättiin samoista bändeistä (koska sillä meritiillähän mä silloin poikaystävät valitsin ;D) ja kummallakin oli ajatus siitä että on ok olla erilainen eikä tarvitse kuulua joukkoon. Mutta, se että jokainen on ok omana itsenään ei sitten tarkoittanutkaan sitä että voit myös olla tavallisen näköinen…meidän juttu ei nimittäin edennyt mihinkään koska en ollut punkkarin näköinen, vaan liian tavallinen. Yhdelle taas olin liian rock, yhdelle liian villi.

Ja siitä se lähti, tähän päivään jatkunut tunne joka tulee aina välillä. Mä olen liian jotain, tai liian vähän jotain. Liian taiteellinen ollakseni insinööri, liian realisti ollakseni taiteilija. Liian vanha, tai liian nuori. Ylikoulutettu tai alikoulutettu. Liian pieni ollakseni plussakokoa, liian pyöreä ollakseni fit…listaa riittäisi.

Yleensä en tietenkään ajattele edes koko asiaa, tai tunne näin, mutta jonain hetkinä se vaan iskee. Epäusko ja tunne että olenko mä koskaan johonkin juttuun just sopiva? Ja yleensä se tulee jonkin ulkopuolisen jutun seurauksena, en laita itseäni mihinkään kategoriaan, ja sitten kun joku muu lajittelee sut jonnekin, sua itseasiassa edes tuntematta, se tuntuu tylsältä.

Musta on tärkeää tutustua ihmisiin ennakkoluulottomasti, ja vaikka ulkonäön perusteella jokainen meistä tekee johtopäätöksiä, kannattaa katsoa pintaa syvemmälle, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin.