Mikä on oikeasti tärkeää?

”Everyone you meet always asks if you have a career, are married, or own a house as if life was some kind of grocery list. But no one ever asks you if you are happy” – Heath Ledger

Heath Ledgerin kysymys kolahti ja tuntui menevän niin yksiin omien mietteiden kanssa. Olen ennenkin ihmetellyt täällä blogissa sitä, että miksi ihmiset niin usein kysyvät ammattia tai ikää kohdatessa uusia tuttavuuksia. Instagramissa yksi suosituin kysymys jota multa kysytään viikoittain, on että minkä ikäinen olen. Mitä sillä on oikeasti väliä? Tuntuu, että vastauksesta seuraa välittömästi lokerointi ”oikean” tai ”väärän” ikäiseen. Ihmisillä on kova tarve lokeroida asioita, vaikka maailma on paljon mielenkiintoisempi ilman turhia lokeroita.

Kaverini joskus ollessaan työttömänä totesi, että kun ihmiset esittelevät itsensä titteleillään, tulee työttömänä tunne, että et ole mitään, jos et voi heittää jotain titteliä kehiin. Että sä nyt vaan oot Maija. Ymmärrän tunteen täysin.

Toisaalla taas on käyty keskusteluja siitä, miten työpersoona alkaa olla niin määräävä, että sitä kautta määrittyy myös oman persoona ja arvo. Tähän en osaa oikein samaistua, koska en ole itse koskaan kokenut niin. Olen paljon kaikenlaista, ja se mitä teen työkseni on vain pieni osa elämääni.

En myöskään arvota muita sen perusteella mitä he tekevät työkseen. Se harvoin on ihmisessä kiinnostavinta. En oikeastaan välitä puhua työstä vapaa-ajalla, ellei vaikka jollain kaverilla ole murheita joita hän haluaa purkaa, tai onnistumisia, joita haluaa jakaa. Muuten haluan mieluummin kuulla onko toinen onnellinen, mitä hän ajattelee, ja vaikka mitä musiikkia hän kuuntelee. Sieltä löytyy ne kiinnostavat jutut. Miten kiehtovaa on esimerkiksi Facebookissa haaste, jossa ihmiset postaavat itselleen 10 merkityksellisintä albumin kantta. Miettiä miten juuri tuo musiikki uppoaa tuohon henkilöön.

Ehkä monen ihmisen on vaan vaikea olla aidosti tyytyväinen itseensä sellaisenaan. Ilman mitään kuorrutuksia tai ansioita. Ihan vaan sellaisenaan, kaiken alla. Sellaisena kun lapsena, esitellä vaan itsensä nimeltä. Se nimittäin riittää. Tämä on ”taito”, jota mielestäni kannattaa harjoitella: opetella olemaan ihan vaan itsensä. Löytää se yhteys omaan minään, ja olla ihan tyytyväinen siihen mikä on. Ilman niitä ehtoja, että joo, mä oon ihan kiva, tästä ja tosta huolimatta. Ei,vaan just nyt, tällaisena, ilman ehtoja.