Kunpa joskus
Mietin aluksi että kirjoitanko aiheesta, koska siitä on jo niin paljon kirjoitettu. Mutta toisaalta aihe on sellainen että niin kauan kun sitä ilmenee, siitä pitää kirjoittaa. Se pitää tuoda esille uudestaan ja uudestaan kunnes kenenkään ei tarvitse sitä enää kokea. Nimittäin koulukiusausta.
Omasta yläasteestani on nyt tovi. Mutta lukiessani Cougar Womanin blogipostausta http://www.lily.fi/blogit/cougarwoman/vtun-laski-koulukiusaamisesta tuli ylä-asteen vanhat, ei niin hyvät ajat mieleen. Samoin se että edelleen, mikään ei ole kaikista kampanjoista huolimatta muuttunut. Koulukiusaus elää ja voi pulleasti.
Ja se ei ole pikkujuttu. Se on hirveää viettää kolme vuotta elämästään tietäen että joka arkiaamu kun menet kouluun, sua ei hyväksytä osaksi sitä yhteisöä, että sua haukutaan, tuijotellaan. Mietit vaan että mikä mussa on vialla, että miksi noi ei voi nähdä sitä että mä en halua pahaa kenellekään. Haluan vaan olla oma itseni. Koska kiusaaminenhan lähti siis siitä että pukeuduin todella eri tavoin kun muut, olin miniversio Mike Monroesta, ja se ei tavallisen lahtelaiskoulun pihalla ollut mikään aplodien paikka.
Ja mitä siitä seurasi. Jokuhan saattaa tässä vaiheessa sanoa että mitä sä niistä välitit, ei haukku haavaa tee. Mutta, se romuttaa kehittymässä olevan itsetunnon täysin. Kuulla joka.ikinen.päivä, että sä olet ruma. Ruma ja huora. Välillä edelleen jos joku vaikka kehuu mua kauniiksi, mun on vaikea uskoa kohteliaisuutta, ja mietin vaan että kyllä se kohta huomaa että mä en oikeasti ole.
Sitä vaatii itseltään ihan kohtuuttomia, koska mielessä käy välillä ajatus että mä en ole ikinä tarpeeksi hyvä. Mulla tuli myös esiintymistä kohtaan ihan järjetön pelko, samoin omien mielipiteiden sanominen tuntui ihan ylivoimaiselta. Olin jossain vaiheessa ihan varma että mä en ikinä valmistu koulusta koska mä en vaan pysty pitämään mun loppuseminaaria. Siinä vaiheessa kun sua yritetään rohkaista ja sanoa että kyllä kaikki yleisössä haluaa että onnistut, ja kannustaa sua, on se vaikea uskoa kun muistat minkälaisia ihmiset osaa olla.
Onneksi ympärilläni on ihmisiä, ollut aina, jotka kannustavat ja rakastavat. Ehdoitta. Mutta pidän kyllä ympyräni pienenä, valitsen yhä tarkkaan ihmiset joille näytän kaiken.
Ja mun ympyrään ei mahdu ne isoksi kasvaneet koulukiusaajat. Aikuiset jotka arvostelevat muita aina tilaisuuden tullen. Niitä nimittäin riittää, ei tarvi kun katsoa lehtien tai somekanavien kommenttikenttiä. Ihan hirveää touhua. Samat aikuiset kyllä saattavat jakaa koulukiusauskampanjoiden juttuja somessa ja opettaa lapsilleen että muita ei saa kiusata, mutta, kumpi vaikuttaa enemmän, sanat vai esimerkki?
Joten oikeasti, annetaan me aikuiset se esimerkki siitä, että ketään ei saa kiusata.