Rakas kehoni…
Muistan taidehistorian opinnoistani monistesivun, jossa oli naisen kehon ”ihannemuoto” läpi eri vuosikymmenien. Olisi helppoa syyttää vain tätä someaikaa epärealististen kehokäsitysten luomisesta, mutta taitaa olla niin, että naisen keholta on vaadittu mahdottomia jo aikojen alusta lähtien. Kroppaa on muokattu kovin keinoin, ja terveys on unohtunut täysin. En osaa edes kuvitella miltä tuntuisi elää kureliivien eli korsetin puristuksessa koko elämä.
Nykypäivänä puristus on lähinnä henkistä. Muistan ensimmäisen laihdutuskuurikokeiluni yläasteelta. Eka poikaystäväni jätti minut, ja joidenkin ihmeellisten ajatuslooppien kautta päädyin siihen, että laihduttaminen tekee minut varmasti onnellisemmaksi ja rakastettavaksi.
Olen kokeillut vaikka mitä, kaalisoppadieetistä kalorien laskentaan ja Zone-dieettiin. Ravinnon sijasta ahmin jossain vaiheessa ihan hulluna naisten lehdistä tietoa siitä, miten julkkikset laihduttavat ja treenaavat. Sieltä siis Zone-dieetti, ja mm. hirveä lieju, jossa on vaahterasiirappia, sitruunaa ja cayennepippuria. ”Tällä se Beyoncekin laihdutti…”
Jossain vaiheessa ihmettelin, että miten minua huimasi niin usein. Ja mieli oli todella herkillä. Katsoin joka aamu peiliin, että näkyykö siellä muutoksia. Merkitsin painon joka aamu excel-taulukkoon. Ruokavalioni oli todella surkea ja suhteessa liikkumiseeni ihan pielessä.
Se kuuluisa pari kiloa, 2-5 kiloa…esteenä onnelle? En missään vaiheessa pysähtynyt miettimään mitä se oikeastaan muuttaisi. Mitä sitten kun saapuisin mielessäni asettamaani ihannepainooni? Onnistuin vain ryöväämään elämästäni iloa, ja olemaan välillä ihan mahdoton.
Monen asian summana aloin ravitsemaan jälleen mieltäni. Halusin antaa itselleni inspiraatiota ja innostua asioista. Katsoa maailmaa sen sijaan, että tuijotan alas vaakaan tai peiliin. Sieltä ei löydy avainta onneen. Ainakaan minulle. Haluan rakastaa itseäni ehdoitta, ja tarjota itselleni hyvää.
En suostu enää kohtelemaan vartaloani niin, että rankaisen sitä tai pidän sitä nälässä. Minulle se ei tarkoita sitä, etten liikkuisi, tai söisin ihan mitä mieleen tulee. Vaan se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että vihdoin kuuntelen kehoani. Mitä se tarvitsee voidakseen hyvin? Minkälaista liikettä se kaipaa, mitä ravintoa se tarvitsee? Esimerkiksi jos syön illalla, kuuden jälkeen, en saa unta ja nukun levottomasti. Iltapala ei vaan ole mun juttu, ja keholleni se ei toimi. Kuuntelen siis kehoni viestiä, enkä pakota itseäni syömään aikoina jolloin ”pitäisi syödä”.
Kaverini kysyi puhelimessa, kun juttelimme ruuasta, että millä dieetillä tai ruokavaliolla minä olen tälle hetkellä. Olin hetken hiljaa, ja vähän yllätin itsenikin, kun sanoin, että ”itseasiassa, en millään”. Se tuntui kamalan hyvältä.
Se ruokavalio, jolla haluan olla koko loppuelämäni on rakkaus ,lempeys ja viisaus kehoani kohtaan, ja yltäkylläisyys hyvän ravinnon suhteen.