Elokuva nimeltä Elvis

Näin Elvis-leffan trailerin, kun olimme katsomassa Top Gun-Maverick -elokuvaa. Trailerin aikana koko kroppani meni kananlihalle, ja tiesin, että tämä elokuva on pakko nähdä.

Elvis on aiheena, käsitteenä niin suuri, että vaatii poikkeuksellista rohkeutta ja lahjakkuutta tarttua aiheeseen. Elokuvan ohjaajalla, Baz Luhrmannilla on kumpaakin yllin kyllin. Romeo+Julia, Moulin Rouge ja Great Gatsby ovat hänen aikaisempia töitään, ja kaikessa visuaalisessa tykityksessään nekin kalpenevat Elviksen rinnalla. Luhrmannilla on myös taito yhdistää musiikki osaksi elokuvaa erityisellä tavalla, joka rakentaa kokonaisuuden, jonka äärellä tuntee koko tunteiden kirjon. Austin Butler tekee käsittämättömän roolityön Elviksenä, ja tuntuu, että hän ennemminkin kanavoi kuin näyttelee.

Luultavasti Elviksen tarina on jollakin tapaa tuttu jokaiselle. Ja mieleen saattaakin tulla, mitä uutta leffa voi tarjota katsojalle? Usko pois, vastaus on paljonkin. En ole koskaan ollut mikään suuri Elvis-fani, mutta olen lukenut hänen elämästään artikkeleja, ja luulin tuntevani tarinan jossakin määrin. Olen sukupolvea, jolle Elviksesta ensimmäisenä on tullut mieleen traaginen loppu. Väsynyt, päihderiippuvainen ja elämänsä sotkenut showhahmo.

Elokuvassa Elviksen tarinaa kertoo Eversti Tom Parker, Elviksen manageri, jota näyttelee Tom Hanks. Hahmo, joka otti itselleen häikäilemättömästi kunnian Elviksen löytämisestä, tähdeksi nostamisesta, ja menestyksestä. Mies, joka käytti Elvistä häikäilemättömästi hyväkseen, välittämättä artistinsa kasvusta, terveydestä ja tulevaisuuden haaveista. Elvis oli hänelle lypsylehmä. Ainoa millä oli merkitystä, oli se, että Elvis nousi lavalle, ja raha virtasi kassaan. Elviksestä tulee surullisesti mieleen häkkiin suljettu leijona, joka pääsee ulos vain esiintyäkseen sirkuksen yleisölle.

Elviksen tarina saa pohtimaan kysymystä ”mitä jos?”. Mitä jos hän olisi voinut toteuttaa itseään vapaasti? Mitä jos hän ei olisi joutunut managerinsa kynsiin? Mitä jos hän olisi päässyt vapaaksi lääkeriippuvuuksistaan? Mitä jos hän olisi päässyt maailmankiertueille? Mitä jos?
Elokuva auttaa myös ymmärtämään minkälainen maailma oli Elviksen aikaan. Asiat, jotka ovat meille arkipäivää, eivät sitä todellakaan olleet 60- ja 70-luvulla. Elviksen lavaliikehdintä koettiin niin vaaralliseksi, että häntä yritettiin estää esiintymästä, vankilan uhalla. Maailma oli rasistinen, ahdasmielinen ja kykenemätön ymmärtämään uutta.

Musiikki on luonnollisestikin leffan ytimessä, ja kuten kaikissa Baz Luhrmannin elokuvissa, sitä on käytetty poikkeuksellisen hyvin.
Eversti Parker oivalsi Elviksen nähtyään jotakin olennaista: Elvis sai ihmiset tuntemaan. Tuntemaan tunteita. Se on artistin tärkein tehtävä. Se erottaa jyvät akanoista. Saman on oivaltanut Baz Luhrman. Elokuva saa katsojan tuntemaan, ensimmäisestä ruudusta viimeiseen. Elokuva teatterissa oli hiljaisempaa, kun yhdenkään katsomani elokuvan aikana.

Elokuvan lopussa en pysty enää pidättelemään kyyneliäni. Olen liikuttunut ja surullinen.

Ymmärrän nyt paremmin, miten suuri artisti Elvis oli. Miten poikkeuksellisen lahjakas hän oli. Enkä voi olla tuntematta surua siitä, että vaikka hän nousi legendaariseksi artistiksi, millainen artisti olisi ollut Elvis, joka olisi saanut ilmaista itseään rajoittamattomasti, vapaasti. Mitä kaikkea hänellä olisi vielä ollut annettavana maailmalle, ja itselleen?