Greatest night in pop
Katsoin juuri ilmestyneen Netflixin dokkarin Greatest night in pop. Se kertoo 80-luvun megahitin We are the worldin synnystä. Biisi on hyväntekeväisyysjulkaisu, jolla pyrittiin auttamaan Etiopian nälänhädästä kärsiviä. Kasarin lapselle Live Aid -konsertit ja nälkäpäiväkeräykset olivat asioita joilla rakennettiin ymmärrystä siitä, että maailmassa on epäkohtia ja huono-osaisuutta, ja ihmisiä pitää auttaa.
We are the world on biisi, josta tulee heti lapsuus mieleen, todellinen mahtipontinen 80-luvun tunnussävel. Artisteina biisissä on mukana aikansa suurimpia tähtiä kuten Ray Charles, Stevie Wonder, Lionel Richie, Tina Turner, Michael Jackson, Bruce Springsteen, Diana Ross, sekä kymmeniä muita lahjakkaita huippumuusikoita.
Yksi dokumentin kiehtovimmista puolista onkin katsoa miten nämä superlahjakkuudet työskentelevät yhdessä kovien paineiden alla. Biisi piti saada dokumentin nimen mukaisesti valmiiksi yhden yön aikana, vieläpä Music Awards -palkintogaalan jälkeen. Lionel Richie juontaa katsojat koko tapahtuman läpi, ja kertoo muistojaan illasta. Työskentelyä seuratessa ei voi olla tempautumatta mukaan jännitykseen, sekä ihastella miten ammattilaiset onnistuvat luovimaan hankalatkin tilanteet onnistuneesti maaliin. Quincy Jones, aikansa huipputuottaja pitää koko pakettia kasassa, ja heittää tärkeän moton heti biisin levytksen alussa ilmoille ”check your ego at the door”.
Itse biisi kuvastaa 80-luvun henkeä: auttamisenhalua, hyväntahtoisuutta sekä uskoa ja toivoa paremman maailman puolesta, sitä kun halutaan tehdessä yhdessä jotakin tärkeää toisten auttamiseksi. Nykypäivänä on vaikea kuvitella vastaavaa. Musiikista puuttuvat vastaavanlaiset karismaattiset lahjakkuudet sekä todelliset persoonallisuudet, jotka kantaisivat biisiä kuten We are the workdin tähdet.
Dokkarin lopussa näytetään Live aid -konserttitaltioinnista pätkää jossa yleisö laulaa We are the worldia artistien mukana. Hetki koskettaa vilpittömyydellään. Siinä kuvastuu aito hyväntahtoisuus. Yleisö on mukana, läsnä ja kukaan ei kuvaa itseään. Kaikki laulavat ja toivovat parempaa huomista maailmalle. Enkä voi olla miettimättä olisiko siinä vastausta tämän hetken ongelmiin. Uskallettaisiin olla toiveikkaita kaikesta huolimatta, yritettäisiin tehdä maailmasta parempi paikka, ja etenkin oltaisi enemmän läsnä ja unohdettaisi ne ”älylaitteet”, jotka tekevät meistä ihan älyttömiä. Koska we are the world edelleen.
Ps. Dokkari on kiinnostava läpileikkaus yhdestä pop-kulttuurin merkkihetkestä, joka kannattaa katsoa vaikka maailman parantaminen ei kiinnostaisikaan.
Pps. En muistanutkaan miten komea ääni Bruce Springsteenillä on!