Antakaa aikuisillekin onnellisia satuloppuja

//SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA AND JUST LIKE THAT SARJASTA

Odotin uutta Sinkkuelämää sarjan jatkoa, And just like that-sarjaa, jännityksellä. Olin varannut viereeni lempparisuklaatani ja läjän mandariineja, vaikka torstai ei ole edes herkkupäivä.

Vanhana Sinkkuelämää-fanina, kaipasin ystävyksiä  takaisin ruutuun. Katsoin sarjan silloin kun se tuli TV:stä ensimmäisen kerran, ja silloinhan se oli poikkeuksellinen sarja. Kaipasin nostalgiaa, kaipasin yksinkertaisempia aikoja.

Sinkkuelämää toi ruutuihin jotakin uutta. Vahva ystävysnelikko, naiset jotka elivät oman näköisiä elämiään, puhuivat asioista niiden oikeilla nimillä ja tukivat toisiaan.

Minulle sarja oli ystävyyden lisäksi myös rakkaustarina, erityisesti Carrien ja Mr. Bigin. Heidän suhteensa oli sarjan keskiössä lähes alusta asti, ja huipentui sarjan lopussa hetkeen, jota kaikki olimme odottaneet sydän syrjällä.

Me kaikki tykkäsimme Aidanista, mutta olihan se selvää, että Carrien sydän kuului Mr. Bigille! Carrien ja Mr. Bigin välinen jännite oli sarjan suola.

Tämän takia And just like that on sarjan, ja erityisesti Carrien ja Mr Bigin faneille, kuin sivallus kasvoille. Poissa ovat hauskuus ja kepeys, elämän realiteetit ja suru valtaavan ruudun heti ensimmäisessä jaksossa. Tuntuu kuin sarjan kirjoittajat olisivat pettäneet meidät katsojat. Emmekö todella olisi pitkän pandemian päälle olisi ansainneet jotain iloista ja kepeää? Osuvasti joku kommentoikin somessa, että nyt tiedämme minne Game of Thrones sarjan käsikirjoittaneet ovat siirtyneet…

Sarjan suurin rakkaustarina saa surullisen lopun. Tuntui kuin jälleen yksi aikakausi päättyisi. Miksei meille voitu suoda sitä iloa, että saisimme seurata ”he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti”?

Aikuisetkin kaipaavat onnellisia satuja. Elämässä on surua ja murhetta. Vastoinkäymisiä. Jokainen meistä on kohdannut erilaisia haasteita ja murheita viime vuosina. Korona on tehnyt elämästä raskasta ja arvaamatonta. Jokaiselta on peruuntunut jotakin, toisten menetykset ovat olleet suurempia, toisten pienempiä. Jokaista tilanne on kuitenkin koskettanut, tavalla tai toisella. Puhumattakaan muista elämän haasteista ja mutkista.

Koska arki on arkea, viihteen pitäisi olla kepeää. Kaiken ei tarvitse käsitellä vaikeita asioita, kaiken ei tarvitse olla raskasta. Niitä vaikeita asioita me kyllä joudumme käsittelemään. Joten miksei viihde voisi olla iloista, kuplivaa ja kepeää? Pinnallista ja satumaista. Miksei aikuisillekin tehdä omia satuja, joissa eletään onnellisina elämän loppuun saakka? Me niitä unelmia ja satuja todella kaipaisimme arjen pakohetkiksi.