Milloin olemme optimoineet tarpeeksi?
Korvaani särähti lause: ”olisi niin kätevä, kun tekoäly lukisi ja vastaisi meileihin”. Minusta se kuulosti hassulta. Yhtä hassulta kun se, että somessa näkee yhä enemmän tekoälyllä luotuja postauksia, joihin vastataan tekoälyn tuottamilla vastauksilla. Mitä me siis teemme siinä välissä?
Filosofian tunneilta muistan, että ajattelua pidettiin korkeimpana inhimillisenä toimintana, ja Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen kaltaiset ajattelijat vaikuttivat koko länsimaiseen kulttuuriin. Kirjallisuus, runous ja taide ovat olleet kautta aikojen korkealle arvostettua, mutta nykyisessä nopeatempoisessa somemaailmassa eniten arvostusta saavat pinnalliset ja viihteelliset sisällöt.
Olemme jättäytymässä luovan ajattelun ulkopuolelle, tekoälyn hoitaessa sen. Mitä meille jää? Sivustakatsojan rooli? Olla se joka painelee näppäimiä?
Mihin olemme itseämme ja aikaamme optimoimassa?
Kaikki on nopeampaa, helpompaa ja yhä enemmän käden ulottuvilla. Silti kaikilla on kiire. Miten ennen viikon aikana ehti tehdä vaikka mitä, vaikka paketit eivät tulleet oven taa, puhumattakaan ruuasta tai kauppaostoksista?
On kivaa esimerkiksi se, että käden ulottuvilla on aina viihdettä. Suoratoistopalveluista voi katsoa mitä mieli tekee, milloin huvittaa. Se säästää aikaa, ja on kätevää. Mutta siinä oli oma viehätyksensä, kun menit videovuokraamoon ja selasit elokuvia hyllyssä. Vuokraamossa oli leffajulisteita seinällä, ja irtokarkkien tuoksu leijui ilmassa. Oli kiva lähteä kotiin hyvä leffa ja karkkipussi kainalossa. Se todella tuntui leffaillalta.
Tai kun kävit elokuvissa ja sait muistoksi leffalipun. Joistakin niistä muodostui vaikka muistoja onnistuneista treffeistä. Nyt meillä on näyttöjä ja ruutuja joilla kaikki tapahtuu.
Tai miten nautinnollista on ottaa käteen kirja, ja lukea sitä hetki teekupin ja leivän äärellä. Upota hetkeksi kirjaan täysin. Sen sijaan, että ”säästää” aikaa, ja kuuntelee kirjaa, kun tekee jotakin muutakin. Näin voi olla tehokas, mutta ei myöskään anna itselleen hengähdystaukoa, ja lupaa rauhoittua.
Kahvihetken kahvilassa kaverin kanssa korvaa usein viestittely ja memet. Niin ihanaa kun se onkin, jääkö kommunikaatio pinnalliseksi, ja ne tärkeimmät asiat sanomatta?
Optimoimmeko itseltämme kaiken aidon ja vaihdamme sen digitaaliseen mössöön, josta ei jää muistoja?