Nostalgian kultaama Sex and the City
Monet viime vuosikymmenten sarjat, kuten Frendit, Gilmoren tytöt ja Sinkkuelämää, ovat saaneet paljon kritiikkiä osakseen nykypäivänä. Milloin sarjoja moititaan diversiteetin puutteesta, vanhanaikaisista asetelmista tai toksisista ihmissuhteista. Mutta olisi myös hyvä muistaa, että nämä sarjat olivat ilmestyessään edellä aikaansa ja rikkoivat rajoja. Ne ovat aikansa tuote.
Sinkkuelämää on sarja, jota katsoin aluksi hieman punastellen. Ei muissa sarjoissa puhuttu asioista suoraan niiden nimillä kuten Sinkkuelämässä. Se oli uutta, raikasta ja kiehtovaa.
Aloin katsoa Sinkkuelämää uudelleen, ja aloitin kaudesta 5. Kolmannen jakson jälkeen huomasin, että sarja tempaa edelleen mukaansa. On totta, että jotkin asiat näyttävät nykymaailmaan verrattuna hölmöltä ja vanhanaikaiselta, mutta tarvitseeko kaiken kanssa olla niin kriittinen? Miksei viihteen voisi vaan antaa sen tehdä sitä mitä sen on tarkoitus tehdä, viihdyttää? Maailmassa riittää ihan liikaa oikeita epäkohtia korjattavaksi.
Jatkoin sarjan katsomista ruusunpunaiset lasit silmilläni, ja nautin joka hetkestä.
Rakastan sitä miten sarjassa kirjoitetaan rakkauskirjettä sen ajan New Yorkille.
Carrien upea kiharapilvi inspiroi joka kerta.
Valehtelisin jos väittäisin ettei mieleni tee laittaa korkeita korkoja. Ne näyttävät vaan niin hyvältä.
Carrien ja Bigin välillä on mielestäni edelleen hullu vetovoima, joka saa kaiken tuntumaan siltä että heidän on tarkoitettu yhteen. Kohtaus jossa Big odottaa autossaan synttärijuhlista palaavaa Carrieta ilmapallojen ja shampanjan kera on romanttinen.
Neljän naisen ystävyys, ja sen välillä hyvinkin aidot ongelmat.
Charlotten kunnollisuus, ja usko siihen että rakkaus voittaa kaiken.
Se hykerryttävä hetki kun Smith Jerrod ilmestyy ruutuun. On ihanaa, että hänen roolinsa oli niin erilainen kun olisi voinut kuvitella alkumetreillä.
Ihana, epärealisteinen kepeys, ja toisaalta hyvinkin vaikeat aiheet.
Rakastan sitä, miten Sinkkuelämää tuntuu kuin aikakoneelta, jonka kyytiin voi hetkeksi hypätä.