Jos seuraat blogiani Instagramin puolella, saatoit huomata surullisen ja sydänsärkevän päivityksen rakkaan perheenjäseneni poismenosta. En aio asiaa enempää avata, mutta kerron sinulle surusta mitä siitä seurasi. Miksi, joku saattaa kysyä. Miksi jaat jotain näin yksityistä? Jaan sen siksi, että se helpottaa itseäni käsittelemään asiaa, ja toivon, että voin ehkä myös jollain tapaa auttaa edes yhtä ihmistä joka painii samankaltaisessa tilanteessa.

Tuntuu, että elämäni jakautuu osiin, ennen ja jälkeen. Tuntuu, että joskus muuttuu ihmisenä pikku hiljaa ajan mittaan, joskus tapahtuu jotakin, joka ravistelee jokaikistä solua, ja muutut hetkessä täysin.

Asiat, joita mietit, muuttuvat pelkäksi taustakohinaksi. Epäselvä alkaa piirtyä terävänä ja kirkkaana.

Kun tapahtuu jotakin peruuttamatonta, mielessä takoo, että ei näin voi käydä, ei tämä minulle tapahdu. Ei. Silti tosiasiat alkavat hiipiä tajuntaan, ja suru laskeutuu paksuna, raskaana viittana harteille. Tämä tapahtuu juuri nyt minulle. Suruun voi ottaa osaa ja toiselle voi sanoa lohdullisia sanoja, me olemme jokainen silti surussamme yksin. Se on tunne, jota meiltä ei kukaan voi ottaa pois, tai ”korjata”.

Suru on tunne jolta harva elämässä välttyy, ja se on tunne jota haluaisi vältellä viimeiseen asti. Ymmärrän miksi niin moni ihminen on vihainen. Vihaisuuteen on helppo turvautua kun väistelee muita tunteita, niitä joita ei halua kohdata, kuten surua.

Suru on vaan kestettävä ja elettävä läpi. On ollut hetkiä kun olen itkenyt ja huutanut, ja uskonut että menen oikeasti palasiksi koska tuska ja ikävä ovat niin kovia. Kun pahin olo menee ohi, pystyn taas hengittämään hieman vapaammin. Vaikka surussa on yksin, sen kanssa ei pidä jäädä yksin. Puhu läheisille, kirjoita päiväkirjaa ja uskalla hakea apua ammattilaisilta ja terveydenhuollosta, jos alkaa tuntua siltä, että suru murskaa alleen.

Olen oppinut paljon. Itsestäni, elämästä. Siitä mitä haluan tehdä,  ja miten toimia. Moni asia, joka tuntui ennen kiinnostavalta, tuntuu nyt tyhjältä ja pinnalliselta. Olen oppinut, että itku oikeasti parantaa oloa. Itkeminen vapauttaa oksitosiinia ja endorfiineja, jotka helpottavat sekä fyysistä että henkistä kipua. Olen kiitollinen siitä, että ihmiset välittävät, eivätkä käännä selkäänsä.

Seuraa blogia myös Instagramissa: @heygirlblogi