Mä suhtaudun ristiriitaisin tuntein #nomakeup ja #realme juttuihin ja kampanjointeihin. Tavallaan ne on musta tosi hienoja juttuja, ja luonnollisuus on kaunista, mutta…tuntuu että niissä on välillä aika jyrkkää vastakkainasettelua.

En koe että meikkaaminen olisi mitenkään pahasta, tai epäaitoa. Meikki ei ole ollut koskaan mikään maski jonka taakse piilotan todellisen minäni, vaan mä vaan tykkään meikata. Eikä se tee musta yhtään vähemmän aitoa. Tämä on mun naama, meikillä tai ilman. 

Se, että joku toinen on saattanut kokea meikkaamisen ahdistavaksi ja tuntee vapautuneensa siitä tunteesta, on hieno juttu ja arvostan sitä todella. Silloin on saavutettu jotain todella tärkeää, koska meidän kaikkien kuuluu saada ola juuri sellaisia kun haluamme olla.

Joskus vaan ärsyttää kun tulee fiilis että siinä luodaan taas yhdenlaista naiskuvaa. Naista joka on vapautunut meikkaamisen kauhuista ja uskaltaa nyt olla itsensä…ja me meikkaavat eletään edelleen siinä muiden miellyttämisen rumbassa. Kun se ei vaan ole niin. Mä en meikkaa muita varten, vaan itseäni. Mun ei ole koskaan ollut ”pakko meikata”. Mä valitsen tehdä niin, koska nautin siitä. Se on mun aamuinen meditaatiohetki, tai rituaali ennen jotain kivaa tapahtumaa. Musta ne kaikki värit, purnukat ja pakkaukset on vaan ihania ja kiehtovia.

Monet näistä kampanjoista on hyvin toteutettuja ja niillä on todellakin paikkansa, mutta ehkä se mikä joissakin niistä ärsyttää on vastakkainasettelu. Että toinen tapa on parempi kun toinen. Samaa näkee vartaloon liittyvissä jutuissa. Kun on juttu miksi pienet rinnat on ok, se tehdään vertaillen isoihin, vähän niitä dissaten. Tai jos puhutaan että rehevä vartalotyyppi on ihana, saattaa samassa keskustelussa olla laihuutta moittiva sävy. Eikö me vaan oikeasti voitaisi jo päästä vaiheeseen missä kaikki on just hyviä sellaisenaan, meikillä tai ilman, isona tai pienenä.

Rakkautta meille kaikille, me ollaan just hyviä tällaisena, meikillä tai ilman.