Saako näin edes sanoa?

Mä olen tällä hetkellä tyytyväinen mun kroppaani. Siinä se tuli sanottua. Ja heti perään mielessä käy ajatus että voikohan/saakohan näin edes sanoa?! Tuntuu joskus että se tyytyväisyyden tila tulee saavuttaa vasta kun ollaan jotain epärealistisen upeaa, ja silloinkin voisi vähän vielä ottaa jotain kiristystä. Eli käytännössä suurimmalle osalle se hetki ei koittaisi koskaan. Let’s face it, mä en tule koskaan heräämään sängystä sellaisella kropalla kun Victoria’s secret enkeleillä on. Ja se on fine. Mä olen tyytyväinen silti.

Vaikka mä en missään nimessä ole täydellinen, lähelläkään sitä. Olen elämäni aikana ollut hoikempi ja olen ollut painavampi. Ehkä joskus notkeampi, tai joskus paremmassa juoksutikissä kun nyt. Olen myös jossain vaiheessa elämääni kipuillut syömisen ja painon kanssa väsymiseen asti, toisin kuin nyt. Valitettavasti jossain vaiheessa mulla oli excel-johon merkitsin painoni…

Toki voisin olla pidempi, hoikempi. Minulla voisi olla hoikemmat jalat, tai lihaksikkaammat jalat. Rintani voisivat olla pienemmät, tai suuremmat, tai takapuoleni pyöreämpi, tai leveämpi, riippuen siitä keneltä kysytään. Toki vatsalihakseni voisivat piirtyä selvemmin, tai olkapääni lihakset olla tiukemmat. Kaikkeahan voisi fiksata johonkin suuntaan.

Mutta miksi mä kokoajan miettisin sitä mitä en ole, sen sijaan että mietin mitä minulla on.

Olen kiitollinen just nyt, tästä kropasta. Tästä joka mahdollistaa mulle niin monia asioita, ja joka jaksaa, joka on jaksanut silloinkin kun olen kohdellut sitä huonosti. Haluan  kohdella sitä hyvin, ja rakkaudella, koska kliseet pitävät tässä kohtaa paikkansa, I’m worth it.