Juoksija, jaa mää vai?
Kerroin aikaisemmin siitä, kuinka lapsena hävisin juoksukilpailut, mutta teininä jaksoin hölkätä maastojuoksukisoissa maaliin asti jopa ennen joitain muita. Tänään, vuosikymmen noiden kokemusten jälkeen, juoksin lenkin vain sortsit ja urheilutoppi päällä. En hölkännyt, vaan juoksin. Eikä kukaan nauranut mun läskimakkaroille, koska niitä ei enää pahemmin ole!
Juokseminen. Se ei koskaan ole ollut mun juttu, vaikka se on ihan ihmisen perusliike. Muutaman vuoden oon kyllä hölkännyt, ja yrittänyt parantaa kestävyyskuntoa. Vauhti oli sellaista, että pystyi puhumaan puuskuttamatta (jos nyt oli joku jolle puhua), ja että sitä olisi jaksanut vaikka kuinka kauan. Nykyään ne ovat mun aamulenkkejä, joilla vaan pistetään päivä käyntiin ja rasva hiljalleen palamaan.
Yksi tällainen hölkkälenkki heinäkuun alussa muutti mun juoksijaelämäni täysin. Olin ihan normaalilla hölkkälenkillä metsässä, kun sain idean koittaa hölkätä vähän kovempaa. Ja kovempaa. Ja vielä vähän kovempaa, kunnes saavutin ihan mielettömän flow’n. Juoksin mäkiä ylös ja alas, ja lopuksi tasaisella mieletön loppuspurtti. Nykyään lähden lenkille aina juosten, ja jaksan juosta tunninkin. Lenkkipaikkani on aivan mahtava korkeine mäkineen, joten tylsää juokseminen ei ole. Vielä kaksi kuukautta sitten sanoin, etten viitsi juosta, kun se on niin tylsää. Ei juokseminen ole, hölkkääminen ehkä on, mutta siksi teenkin sen aina aamutokkurassa ilman, että edes tajuan mitä tapahtuu.
Korkeakoululiikunta järjestäisi nyt syksyllä juoksukoulun, ja vähän mietin sinne osallistumista. Kukaan ei ole koskaan korjannut mun juoksuasentoa ja -tekniikkaa, mutta mitään hirveän väärää en varmaan tee, sillä paikat eivät ole olleet kipeät. Mitä nyt penikat vähän toisinaan. Kurssi voisi kuitenkin auttaa mua löytämään vielä lisää juoksun hienouksia, ja tosiaan oppia ihan oikea tekniikka.
PS. Kirjoitin tämän jutun valmiiksi jo päivällä, jotta varmasti tekisin sen. En voinut olla varma tuosta, nauraako joku läskimakkaroilleni, mutta ei nauranut. Naapurin pihassa kyllä jotkut moottoripyörää tutkineet miehet räjähtivät tosi kovaan nauruun, kun menin ohi, mutta luotan siihen, etteivät he nauraneet mulle. Ja toisaalta, ihan sama! Ei ketään kiinnosta, ja vaikka kiinnostais, niin en välitä. Omasta itseluottamuksesta kaikki on kiinni.
Mitä en päivällä tiennyt oli se, että juoksin huipulle. Paikkaan, jossa en ennen ollut käynyt, josta näkyi aivan mielettömät maisemat. Ei ollut enää mitään mihin kiivetä, koska olin huipulla. Kaikki ylämäet juosseena. Tuuletin pikkasen, enkä välittänyt kirjaa lukevasta reppureissaajasta.
PPS. Pystyykö HeiaHeiassa muuttamaan tavoitetta? Mä en löytänyt sellasta toimintoa.
