Kuten olenkin jo aiemmin kertonut, emme ole ultrissa saaneet minkäänlaista aavistusta Nyytin sukupuolesta. Molemmat ultrat ovat menneet Nyytin osalta sikeässä unessa ja jalat tiukasti ristissä. Itselle ja Isille tämä ei ole ollut pettymys, emme nimittäin ekaan ultraan mennessä tienneet, mitä vastaisimme jos kätilö kysyisi kiinnostusta sukupuolen tietämiseen. Toisaalta tieto olisi ihan kiva, mutta taas toisaalta yllätys houkutteli kovasti. No, Nyyti päätti onneksi asian puolestamme. 

Se, ettemme tiedä sukupuolta on yllätyksekseni vaatinut kovasti selittelyä. Moni on todennut meidän oikeasti tietävän sukupuolen, muttemme halua kertoa. Luulisin, että etenkin moni naisihminen tietää, että raskauksia ei ultrailla perustapauksissa viikottain, mutta olen saanut vastailla samoille ihmisille vähintään kerran viikossa kysymykseen ”ettekste VIELÄKÄÄN tiedä?!?”. Ehkä tuo jonkinlainen kärsimättömyys perustuu siihen, että tietoa on nykyään niin helppo saada. Yksityisellä puolella sikiöstä saa halutessaan kokonaisen dvd:n, ja perityt kasvonpiirteetkin voi jo etukäteen tiirailla supertarkasta ultrakuvasta.

Itse olen huomannut, että huomattavasti sukupuolta enemmän mietin sitä, minkälainen persoona kohdussani kasvaa. Minkälainen temperamentti hänellä on? Miltä kuulostaa aikanaan puhe, entä nauru? Onko Nyyti rauhallinen pohdiskelija vai sähikäinen? 

Toki, realisti kun olen, asiassa on myös karumpi puoli. Tulen viime tippaan (ja varmasti vielä pitkään sen jälkeenkin) pelkäämään sitä, että jotain menee sillä kamalimalla tavalla pieleen. On helpompi kasvatella mielessä mielikuvaa ”lapsesta”, kuin ”pienestä pojastani nimeltä Xyz”. Vauvahormonien vallattua about 80% aivojen rationaalisesta puolesta (sen tunnepuolen 100% lisäksi) tulee mielikuvissa suunniteltua lapsen ja koko perheen elämää melko pitkälle eteenpäin. Jos iso menetys kohtaisi, menisivät rakkaan lapsen ohella myös kaikki haaveet ja varmasti tuntuisi vain enemmän siltä, ettei tulevaisuudessa odota mitään valoisaa. Näin itseni kautta tämän asian näen.

*

No se otsikon toinen puolisko. Vastattuani sukupuoli-uteluihin vakiofraasillani ”molempi parempi”, saan oikeastaan aina kuulla kommentin ”niin, kunhan se vain on terve!”

…Tai muuten mitä?, tekisi mieleni aina kysyä. Palautetaanko se? Hankitaan tilalle uusi ja parempi, Nyyti 2.0?

En ole ikinä eläissäni kyennyt edes ajattelemaan, voisinko tehdä abortin. En ole asiasta yleisellä tasolla missään nimessä samaa mieltä kuin persu-sedät tai Räsäsen Päivi, mutta itse en kykenisi, en missään tapauksessa.  Emme halunneet mitata ultrassa niskaturvotuksia sun muita, sillä meille poikkeavuuksilla ei olisi ollut mitään merkitystä. Nyyti on Nyyti, kromosomeista viis. 

Puhumattakaan siitä, että syntymälahjana saatu ”terveys” valitettavan harvoin kestää läpi eliniän. Lapsi voi joutua kamalaan onnettomuuten ja vammautua, sairastua vakavasti tai kuolla tapaturmaisesti. Seurattuamme läheltä pienen lapsen leukemiataistelua emme todellakaan kykene pitämään lapsen terveyttä itsestäänselvyytenä, vaikka kuinka tarkasti olisi laskettu, että sormia ja varpaita on viisi per raaja. 

*

Niin, kumpikohan sieltä tulee ja kuinka terveenä?

Se toivottavasti selviää pian. Tosin allekirjoittaneen tuurilla Nyyti viihtyy yksiössään niin hyvin, että hänet häädetään väkisin kuusikiloisena.