Luin tänään Pippa Biddle-blogista mielenkiintoisen tekstin vapaaehtoistyöstä kehitysmaissa. Teksti kiinnitti huomion moniin (niin kutsutuissa) kehitysmaissa tapahtuvan vapaaehtoistyön ongelmiin: toisinaan niin kutsuttu ”auttaja” aiheuttaa enemmän harmia kuin hyötyä yhteisölle jossa työskentelee (tämä itseasiassa pätee jopa täällä Britanniassa, mutta ei siitä tällä kertaa sen enempää). Kehitysmaissa tapahtuva vapaaehtoistyö nähdään usein maailmanparantamisena, jossa hyväntahtoinen nuori pohjoiselta pallonpuoliskolta saapuu ”etelään” auttamaan köyhyydessä ja kurjuudessa eläviä ihmisraukkoja. Tämänkaltainen suhtautuminen vapaaehtoistyöhön on äärettömän alentavaa ja loukkaavaa paikallista kulttuuria ja ihmisiä kohtaan. Kansainvälinen vapaaehtoistyö (tai voluntourism) niin kehitysmaissa kuin muuallakin tulisi nähdä ennen kaikkea kulttuurivaihtona ja oppimiskokemuksena, ei kehitysavun muotona.

—- On myös syytä muistaa, että meillä ”pohjoisessa” on paljon opittavaa ”etelältä”, ja on kyseenalaista hyödyttääkö jako ”pohjoiseen” ja ”etelään” yhtään ketään.

Paikalliset eivät aina suhtaudu positiivisesti vapaaehtoisiin. Tapasin Saksassa ystäväni, joka oli viettänyt puoli vuotta vapaaehtoisena Chilessä. Hän kertoi paikallisten nuorten olevan lähinnä katkeria siitä, että heillä ei ollut mahdollisuutta matkustaa toiselle puolelle maailmaa samalla tapaa kuin ystävälläni. Vapaaehtoinen on siis se, joka on etuoikeutettu, eivät he jotka ovat hänen ”apunsa” kohteena.

Itse osallistuin ensimmäistä kertaa vapaaehtoisleirille juuri täytettyäni 16 vuotta. Leiri sijoittui Ranskaan, pieneen Volvicin kylään ja pääasiallinen tehtävämme oli kunnostaa vaelluspolku – ei kuulosta kovin dramaattiselta. Vaikka polulle eksyneet vaeltajat varmasti ilahtuivat sen hyvästä kunnosta, tärkeintä kokemuksessa oli kuitenkin kulttuurien välinen kohtaaminen: yhdessä työskentely, uudet ystävyyssuhteet ja sen ymmärtäminen, että turkkilaiset, amerikkalaiset ja slovakialaiset ovat kaikki keskenään varsin samanlaisia. Polku on varmasti kunnostettu uudelleen monta kertaa sitten vuoden 2008. Kuitenkin se arvokas kokemus, jonka me nuoret osallistujat saimme ei varmasti ole täysin unohtunut meistä keneltäkään.

Olen silti sitä mieltä, että kansainvälinen vapaaehtoistoiminta on monella tapaa hyvin arvokasta (riippumatta siitä missä maassa se tapahtuu!), ja jokaisella jolla on siihen mahdollisuus kannattaisi sitä kokeilla. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että on virhe nähdä vapaaehtoinen autuaana auttajana. Viime kesänä työskentelin vapaaehtoisena Suomeen saapuneiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden parissa. Koin työn mielekkäänä ja nuoret selvästi ilahtuivat seurastamme ja järjestämistämme aktiviteeteista. Hyödyin kuitenkin myös itse kokemuksesta monella tapaa, vaikka en rahallista korvausta saanutkaan: sain uusia taitoja, opin paljon turvapaikanhakijoiden tilanteesta Suomessa ja minulla oli yksinkertaisesti mielettömän hauskaa! Vapaaehtoinen siis sekä antaa että saa.

Ensi kesänä suuntaan kahdeksi kuukaudeksi Etelä-Koreaan opettamaan englantia paikallisille lapsille. Toivon, että läsnäolostani tulee olemaan hyötyä: olen työskennellyt lasten kanssa ennenkin eikä englanninkielen taitoni ei ole hassumpi! Mikä tärkeintä, uskon että mitä nuorempana lapset saavat kansainvälisiä kokemuksia, sitä parempi – se edesauttaa suvaitsevaisuutta ja yhteisymmärrystä. Olen kuitenkin varma siitä, että Koreassa minä itse olen se, joka tulee oppimaan kaikkein eniten.

Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa siitä millaista on asua jonkun toisen kodissa ja elää jonkun toisen sääntöjen mukaan. Ensimmäisen kokemukseni vieraassa perheessä asumisesta sain kymmenen vuotta sitten, kun vietin kaksi viikkoa englantilaisen perheen luona Wightin saarella. Kouluvuoden 2009-2010 asuin kolmessa eri portugalilaisperheessä. Tällä hetkellä vietän ensimmäistä HelpX-kokemustani saksalaisperheen isännöimänä pienessä Ernstin kylässä Mosel-joen rannalla (kannattaa katsoa linkki jos tykkää matkustaa edullisesti!).

Kokemuksistani olen oppinut miten tärkeää kommunikaatio on. Jos säännöt eivät ole selvillä on mahdotonta ymmärtää mitä oikeastaan tekee väärin. Joskus tuntuu tyhmältä kysyäkin, koska kyse on ennalta tuntemattomista ihmisistä! Ensimmäisen portugalilaisen host-perheeni kanssa asuessani ihmettelin miksi ihmeessä on niin tärkeää pestä tiskit ennen tiskikoneeseen laittoa tai kammata tukka heti suihkussa käynnin jälkeen. Täällä Saksassa autoin yhtenä päivänä perheen äitiä laittamaan ruokaa. Ilmeisesti salaatinpesutyylini ei vakuuttanut häntä: hän katsoi tekemistäni ja kysyi: ”etkö ole koskaan ennen pessyt salaattia?” Jäin vähän sanattomaksi, koska en tiennyt peseväni salaatin jotenkin väärin.

Vieraassa perheessä asuminen on palkitsevaa, mutta joskus myös uuvuttavaa – usein pikkuasioiden takia. Mistä löytyy kaulin? Miksi vessan ovi ei mene lukkoon? Miksi minun pitää kuivata itseni kolmella pikkupyyhkeellä yhden ison pyyhkeen sijaan? On myös raskasta kuunnella vieraskielistä keskustelua johon ei pysty osallistumaan. Tulee helposti ulkopuolinen olo. Toisinaan pitää myös olla varovainen sen kanssa mistä edes saa puhua: kuinka paljon uskallan kysyä politiikkaan tai uskontoon liittyvistä asioista?

Olen miettinyt miksen Skotlantiin muuttaessani koskaan kokenut varsinaista kulttuurishokkia. Todennäköisesti siksi, että olen saanut totutella kulttuuriin omassa tahdissani ja elää omassa kodissani – vaikka se olisi vain huone opiskelija-asuntolassa – omilla säännöilläni (tietysti enemmän tai vähemmän lain rajoissa…) Toisaalta joka maanantainen pubivisailu osoittaa, että skottiyleistiedossani on vielä huomattavia aukkoja – en esimerkiksi tunne tv-ohjelmia tai julkkiksia enkä oikein tiedä miten paikallinen peruskoulusysteemi toimii. Ehkä näitä aukkoja ei olisi jos olisin saanut asua yhdessä skottiperheen kanssa.

Kokemukseni saavat minut miettimään Suomeen saapuvia maahanmuuttajia. En ehdota että erilaisista kulttuureista tulevat ihmiset tulisi laittaa suomalaisperheisiin asumaan. Enkä myöskään usko, että maahanmuuttajien on pakko käyttää juustohöylää tai ottaa kengät sisällä pois tai pestä tiskit tiskiharjalla pesusienen sijaan ja laittaa ne sen jälkeen astiakaappiin kuivumaan. Olen kuitenkin oppinut jonkun verran ymmärrystä: on vaikeaa oppia kulttuurin kirjoittamattomat säännöt jos kukaan ei ole niitä opettamassa – asiat jotka ovat paikalliselle itsestäänselvyyksiä eivät välttämättä ole sitä jollekin joka saapuu maahan uutena tulokkaana. Maahanmuuttajiin suhtaudutaan usein negatiivisesti, koska osa heistä yksinkertaisesti tekee asiat eri tavalla. Mielestäni maahanmuuttajien kotouttamisessa tärkeitä ovat ne samat asiat kuin vieraassa perheessä asumisessa: kommunikaatio, kärsivällisyys ja erilaisuuden ymmärtäminen ja hyväksyminen. Koska se salaatti tulee puhtaaksi vaikka sen pesisikin eri tavalla.