Lisää positiivista perhepuhetta, pliis!
Olen kirjoittanut positiivisen perhepuheen puuttumisesta aiemminkin, reilu vuosi sitten. Tuolloin ihmettelin, kuinka raskaana ollessani saimme puolisoni kanssa kuulla loputtomasti ”nauttikaa nyt vielä kun voitte” -kommetteja. Ikään kuin vauvahaaveen toteutuminen olisi kauheinta maailmassa ja lapsen synnyttyä meitä odottaisi väistämättä loputon väsymys, oman ajan puute, riidat, ero ja yleinen kurjuus.
Lapsen synnyttyä sama meininki jatkui. Kun kerroin nauttineeni vauva-ajasta, muistettiin kyllä pelotella, että odota vaan kunhan tulee hampaat tai uhmaikä. Ja viimeistään kun lapsi oppii kävelemään, ei ehdi kuin karkailevan tenavan perässä juosta ja se se vasta kauheaa onkin.
En sano, etteikö pikkulapsiajan haasteista saisi puhua, päinvastoin. Kaikkien elämänvaiheiden eri puolista on hyvä puhua ja pyytää ja tarjota apua tarvitseville. Kyse on siitä, etten ymmärrä suoranaista kurjuuden manaamista. Puolet avioliitoista päättyy eroon, mutta kyllä oman naimisiinmenoni yhteydessä sain pelkkiä onnitteluja enkä sarkastisista muistutuksia tilastofaktoista. Ja niin sen pitää ollakin.
Vauvavuoden jälkeen kommentointi tuntui rauhoittuneen. En ainakaan muista, että olisin hetkeen kuullut ”odotappa vaan”-henkisiä kommentteja. Ehkä minun odotettiin jo tietävän mitä elämä on rajan tällä puolen. Mutta kaikki tietenkin muuttui toisen raskauden myötä!
Kun ensimmäinen vauva oli ”helppo”, on syytä olettaa että samanlainen flaksi ei todellakaan tule käymään seuraavan lapsen kohdalla. Kyllä kurjuuden määrä on lapsiperheessä vakio! Asia selvä, kiitos vaan onnitteluista. Ja se nyt on selvä, ettei 1+1 todellakaan ole kaksi vaan ainakin miljoona. Niin ja esikoinenhan on sopivasti juuri uhmaiässä, kun kuopus syntyy koliikkinsa kansa.
Että ei tässä auta kuin jäädä odottelemaan. Minä ajattelin kuitenkin tälläkin kertaa odottaa että kaikki menee mitä mainioimmin ja että onnellisuus vaan lisääntyy toivotun pikkusisaruksen myötä. Ja mikäli niin ei käy, harmitellaan niitä haasteita vasta sitten kun niiden aika on.
Jälleen kerran vertaan perheenperustamista muihin elämänvaiheisiin. Urallaan etenevää onnitellaan, sen sijaan että manailtaisiin, kuinka ylennyksen myötä saat varmaan kuitenkin burnoutin, että nauti nyt vielä kun voit. Samalla lailla elämänkumppanin löytyminen nähdään iloisena asiana, eikä uutena mahdollisuutena sydänsuruihin. Jostain syytä perhepuheessa klangi on erilainen.
Jotta tämä teksti ei olisi pelkkää valittamista, haluan kertoa että vanhemmuus on ollut omasta mielestäni aivan ihanaa. Lapsen paras vaihe on juuri nyt, ja siltä on tuntunut ihan alusta alkaen. Hampaiden tulo aiheutti itkuisia öitä, mutta se ei jatkunut loputtomiin. Kävelemään oppiminen oli mahtavaa, sillä nyt lapsi voi mennä minne haluaa ja leikkiä ja tutkia maailmaa myös itsekseen.
Mikäli muutkin kaipaavat positiivista perhepuhetta, vinkkaan aivan loistavasta Ruuhkavuosirakkautta-podcastista. Jaksossa numero 5 olen itsekin vieraana. Pelkkää hyvää kaikille toivottaen <3 Jasmin