Nelikymppisenä eläkkeelle? Ei kiitos!
Netti tursuaa nykyään sijoitusblogeja, joissa kilpaillaan siitä, kuka pystyy elämään kaikkein askeettisimmin. Tarkoituksena on säästää ja sijoittaa mahdollisimman suuri osa omista tuloista, jotta pääsisi eläköitymään mahdollisimman varhain. Myös media on tarttunut tähän aiheeseen ja viimeisin juttu löytyy päivän Helsingin Sanomista. Siinä vasta ammattiin opiskeleva parikymppinen Alisa kertoo suunnitelmistaan elköityä reilun kymmenen vuoden kuluttua, sillä hän ”haluaa tehdä asioita jotka tuottavat hänelle mielihyvää”.
En voi olla miettimättä, mistä mielikuva työelämän ankeudesta johtaa juurensa. On melko huolestuttavaa, että jo koulun penkillä odotetaan kauhulla viidenkymmenenvuoden oravanpyörää, jonka pelätään olevan pelkkää kärsimystä.
Minultakin kysytään usein miksi sijoitan ja mikä tavoitteeni varallisuuden kasvattamisessa on. Kun vastaan havittelevani ”vain” turvallisuuden tunnetta, on kuulija usein pettynyt. Nykyään on paljon mehevämpää haaveilla vapaaherran elämästä riippumatossa ja varhaisesta eläköitymisestä.
Minulle on ollut haastavaa ymmärtää, miksi työnteon koetaan rajoittavan muuta elämää. Ikään kuin nämä kaksi nyt edes olisivat millään lailla erillisiä elämiä. Eikö kannattaisi pyrkiä siihen, että työ on kivaa muulloinkin kuin palkkapäivänä? Silloin ei tarvitse laskea minuutteja työpäivän loppuun tai odotella 70-vuotiaaksi ennen kuin pääsee nauttimaan.
Älkää ymmärtäkö väärin, ei kaikkien ole pakko olla työnarkomaaneja ja kyllä lomailusta saa haaveilla. Kukapa niin ei tekisi. Ja sehän on ainoastaan positiivista, että tarkastelee omaa kulutuskäyttäytymistään ja sijoittaa säästönsä tuottavasti tulevaisuuden varalle. Viime aikoina olen vaan yhä useammin ihmetellyt, mikä siinä työn tekemisessä nähdään niin negatiivisena. Varsinkin kun nykyään työelämä joustaa enemmän kuin ennen. Halutessaan voi vaihtaa työpaikkaa tiuhaankin ja uudelleen kouluttautuminen on Suomessa melkein kaikilla aloilla maksutonta. Pätkätyöt ja projektiluontoisuus ne vasta tavanomaisia ovatkin. Duunin ei tarvitse olla oravanpyörää vaan aika moni tuntuu nykyään myös luovan itse itselleen mieluisan työpaletin.
Mitä pidemmälle tätä postausta kirjoitan, sitä enemmän tekee mieli naputtaa disclaimereita. Kuka minä olen sanomaan kuinka muiden tulisi elämänsä elää. FIRE-ilmiössä (financial independence, retire early) on paljon hyvääkin. Taloudellinen riippumattomuus helpottaa uudelleen kouluttautumista ja mahdollistaa huonosta parisuhteesta luopumisen. Ehkä se, mitä yritän sanoa on se, että miksi niin monesti asiat vedetään överiksi. Ei taloudellisen riippumattomuuden ja työelämän tarvitse sulkea toisiaan pois. Eikä taloudelliseen riippumattomuuteen tarvitse olla niin kova kiire, että on pakko asua soluasunnossa, saada itselleen burnoutti päällekkäisistä duuneista, jotta nelikymppisenä voisi alkaa nauttia matkasta. Eikö juuri tuo sit kun -elämässä kituuttaminen ole se oravanpyörä, josta alunperinkin haluttiin pois?
Olisi todella mielenkiinosita kuulla, mitä te muut ajattelette työelämästä. Onko duuni pakollinen paha, teetkö aina työtäs laulellen, vai jotain siltä väliltä?