Iloisia uutisia! Perheeseemme syntyy toinen lapsi vielä tämän vuoden puolella. Kuten olen blogissakin moneen kertaan toistellut, on pikkulapsiarki yllättänyt meidät ihanuudellaan. Siksi olemmekin valtavan onnellisia, kun perheemme kasvaa ja esikoisemme saa syksyn aikana pikkusiskon tai pikkuveljen.

Kahden vuoden ikäero tuntuu juuri sopivalta. Perheessä ei ole kahta vauvaa samaan aikaan, mutta ikäero on kuitenkin sen verran pieni, että lapset leikkivät keskenään ja heitä kiinnostaa suunnilleen samat asiat. Sekä minä ja siskoni, että Santtu ja hänen veljensä ovat syntyneet kahden vuoden välein.

Hassua huomata, kuinka eri tavalla sitä suhtautuu toiseen raskauteen. Ensimmäisellä kerralla ajattelin kasvavaa mahaa ja tulevaa vauvaa koko ajan. Nyt kun alun pahoinvointi on ohi, en usein edes muista olevani raskaana.Touhukas taapero pitää huolen siitä, että elämme hetkessä. Pitää ihan keskittyä, jotta muistan jättää sushit syömättä ja skumpat juomatta.

Raskaudesta kertoessa olen saanut toki valtavasti onnitteluja, mutta myös niitä ”hassunhauskoja” varoitteluja, joita kuulin myös ensimmäisellä kerralla. Olen kirjoittanut blogiinkin, kuinka negatiivinen vitsailu vanhemmudesta ei ole koskaan auennut minulle. Tiedättehän; nauttikaa nyt kun vielä voitte, odota vaan kun se alkaa tehdä hampaita, tai odotappa vaan kunhan uhmäikä alkaa.

Tällä kertaa on muistuteltu siitä että 1+1 ei todellakaan ole vain kaksi, vaan paljon enemmän. Ja että pahimmillaan saamme nauttia uhmaikäisestä taaperosta ja koliikkivauvasta samaan aikaan!

Itse en osaa vielä jännittää tulevaa arkea kahden pienen kanssa. Pyrin suhtautumaan elämään optimistisesti, enkä halua manailla hankaluuksia itselleni tai kellekään muullekaan.

Yhtä tärkeää on, ettei aseta itselleen ylivoimiaisa odotuksia perhearjen suhteen. Uskon, että tämä on ollut se syy, miksi en ole kokenut epäonnistumisen tai riittämättömyyden tunnetta vanhempana.En ylipäätään ajattele hirveästi äitiyttä tai kompleksisoi sitä, olenko nyt erilainen ihminen kuin ennen lasta.

Muistan kuinka esikoista odottaessa jossain haastattelussa kysyttiin, millainen äiti haluan lapselleni olla. En oikein osannut vastata, sillä en ollut ajatellut asiaa aiemmin. Ööö, rakastava..? En ajattele itseäni erikseen äitinä, vaimona, kaverina, työntekijänä tai naapurina, vaan ihan vaan Jasminina. Ja kaipa minä haluan olla sellainen äiti, kuin ihmisenä muutenkin.

Juuri nyt olo on valtavan onnellinen ja helpottunut. Uusi isompi asunto löytyi hyvissä ajoin ennen seuraavan lapsen syntymää. Olemme kotiutuneet hyvin ja lapsi on tottunut nukkumaan omassa huoneessaan. Tuntuu, että kaikki palaset ovat nyt kohdallaan. Elämä on vaan yksinkertaisesti ihanaa! <3