Alkanut vuosi on minulle mysteeri – milloin päiväkotiin, milloin töihin?

Vuodenvaihteen tienoilla on tapana summata päättynyttä vuotta ja tähystää kohti seuraavaa. Itselläni vuosi 2019 oli aivan mahtava ja mikä parasta, varsin selkeä. Samaa ei voi sanoa alkaneesta vuodesta. Toki tämäkin on todennäköisesti varsin mahtava. Lapsen syntymän jälkeen kurjillakin päivillä on kultareunus ja arkea ympäröi ihan uudenlainnen pysyvä onnentunne. Sen sijaan muiden suunnitelmien ja ”tekemisten” osalta vuosi on yksi iso mysteeri.

Ehkä kilpaurheilutaustakin sen tekee, että olen tottunut olemaan elämässäni aika suunnitelmallinen. Täytän vuodenvaihteessa kalenterin seuraavaa vuotta varten ja merkitsen sinne työt, lomat, Santun työmatkat jne. Käytän paperista kalenteria, sillä se auttaa hahmottamaan tulevia viikkoja paremmin. Seinällä oleva vuosikalenteri on värikoodattu eri kategorioihin kuuluvien menojen mukaan, jolloin jo yhdellä vilkaisulla näkee heti missä mennään.

Värikoodien avulla näkee heti, milloin on mitäkin töitä, matkoja tai juhlapäiviä. Seinä kalenteri toimi rankimpina hetkinä myös hyvänä aamukampana.

Ah, mitä tyydytystä viime vuoden kalenterin tuijotus tuottaakaan! Vuoden rakenne oli niin selkeä. Tammikuun puolesta välistä vappuun saakka arki meni aikalailla vauvan jarikossarja Sorjosen kuvausten ehdoilla. Lapsi kulki hoitajineen mukana kuvauksissa ja pakko myötnää, että oli aikamoinen helpotus kun toukokuussa pääsimme uppoamaan aikatauluttamattomaan vauvakuplaan. Syksyllä palasin takaisin kunnallisten luottamustehtävien pariin ja minulla oli myös paljon keikkatöitä sijoittamiseen liittyvien projektien parissa. Loppuvuodesta oli vähän liiankin kiire ja marras- joulukuussa olin kieltämättä aika stressaantunut. Siksi teki ihan hyvää pitää vähän taukoa bloginkin kirjoittamisesta.

Kulunut vuosi oli myös esikoisemme vauvavuosi. Oli aika selvää, että olen lapsen kanssa kotona, eikä kukaan kysellyt milloin palaan töihin tai lapsi siirtyy päiväkotiin. Eivätkä nämä kyselyt varsinaisesti nytkään minua häiritse. Lähinnä tuntuu epämukavalta, etten itsekään tiedä.

Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen en tarkalleen tiedä mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. On yllättävän hankala arvioida, milloin kaipaan takaisin vakituisiin töihin, milloin Santulla on omien töidensä puolesta mahdollisuus jäädä kotiin lapsen kanssa tai alanko jossain vaiheessa kyllästyä siihen että oman viikkoni merkittävin tapahtuma on se, että lapsi meni eilen päiväunille tuntia tavallista aiemmin.

No miksi emme vain päätä että lapsi menisi elokuussa päiväkotiin ja minä palaisin töihin? En tiedä. Tuntuu kovin hankalalta arvioida tuntuuko ajankohta silloin oikealta. Lapset kehittyvät kovin eri tahtiin ja ainakin vielä 1v 2kk ikäisenä meidän lapsemme on vielä ihan sylivauva. Ja lapsen valmiuksien lisäksi olen yllättynyt kuinka suuressa roolissa meidän vanhempien valmiudet ovat. Olemmeko valmiita katkaisemaan napanuoran ja aloittamaan päiväkotiarjen säännöllisine rytmeineen? Siis nuo kuuluisat ruuhkavuodet!

Eikä tässä vielä kaikki! Myös kielelliset asiat pitävät meillä juuri  äidin kotona, isän sijaan. Lapsestamme on tulossa kaksikielinen. Santtu puhuu hänelle suomea ja minä omaa äidinkeiltäni tataaria. Mikäli Adil aloittaisi päiväkodin ennen kuin tataari olisi edes jotenkuten hallussa, on vaarana, että tataari  jää kokonaan heikoksi. Minua ja sukulaisiani lukuunottamatta koko ympäröivä maailma on suomenkielinen joten olisi todellä tärkeää, että vähemmistökieli opitaan hyvin ennen päiväkotiarkea.

Tämä on uusi tilanne siis monella tapaa, mutta onhan tämä samalla myös aivan huikea mahdollisuus!  Perhevapaat on loistava aika ottaa vähän etäisyyttä työelämään ja pohtia mihin suuntaan haluaa seuraavaksi jatkaa. Palatkko vanhaan työhön, kokeillakko jotain ihan uutta vai hyödyntää aikuiskoulutustukea ja opiskella vielä lisää? Hyviä vaihtoehtoja kaikki!  Paljon ideoita minulla jo onkin ja joululoman jälkeen huomaan, että kaipaan jo takaisin oravanpyörään. Samalla kuitenkin nautin kotonaolosta ihan valtavasti.

Ehkä voisimme jatkaa viime vuodesta tutulla hybridimallilla, jossa Adil on kotihoidossa ja teen itse projektiluontoisia töitä hyödyntäen lähipiirin ja palkattujen hoitajien apua. Tosin viime vuodesta poiketen pitäisi raaskia ottaa lapsetonta työaikaa myös silloin kun ei varsinaisesti ole töitä tehtävänä. Uusien ideoiden kehittely vaatii tilaa ja vähän myös tylsyyttä onnistuakseen. Jännityksella odotan mitä vuosi tuo tullessaan ja mitkä monista suunnitelmistamme toteutuvat.

Perhe Ystävät ja perhe Vanhemmuus Työ

6 asiaa, joissa lapsesta on hyötyä!

Oman vanhemmaksituloni myötä olen huomannut, että lapsesta on paljon muutakin iloa, kuin ”vain” se, että perheessä on nyt lapsi. Alla muutama yllättävä hyöty listattuna.


1. Ei tarvitse kantaa enää mitään!
Paitsi tietenkin sitä lasta silloin kun hän päättää että vaunuissa istuminen on maailman kurjin kohtalo. Mutta silloin kun rattaat kelpaavat, kädet todellakin jäävät vapaiksi! Olen ollut koko ikäni varsinainen kassialma. Jo peruskoouluaikana minut tunnettiin siitä, että jos jollekin on tarve, kannattaa ensin kysyä Jasminilta. Tämän maijapoppasen laukusta löytyivät niin laastarit, ompelutarvikkeet, kynsiviilat kuin suklaapatukat. En kertakaikkiaan osaa pakata kevyesti ja olla varautumatta milloin mihinkin.

Naurattaa aina jos jossain mainostetaan weekend bagejä. Pah! Ihan kuin tuollaiseen nyssäkkään mahtuisi edes päivän kamat, saati sitten viikonlopun. On suoranainen ihme, etten kärsi skolioosista kannettuani painavia kasseja kymmeniä vuosia. Kaikki muuttui kuitenkin vaunujen myötä. Miten mahtavaa, kun nykyään vaunujen alle todella saa sullottua KAIKEN. Ah! Välillä harvoin kun käyn ilman lasta kaupassa, järkytyn kuinka paljon ostokset painavatkaan. Epäilen että kymmenlapsisilla perheillä lapsimäärän takana on juurikin tämä! Ei vaan voi enää palata vanhaan, joten aina on oltava vähintään yksi vaunuikäinen perheenjäsen.

2. Vauva on mainio jäänrikkoja
Kuka voisi vastustaa paijaamasta kadulla vastaantulevaa koiranpentua? No ei kukaan. Ja ilmeisesti tilanne on sama vauvojen kanssa! Oman subjektiivisen ja lyhyen kokemukseni perusteella kaikki tuntuvat pitävän vauvoista. En ole koskaan päätynyt näin moniin spontaneihin keskusteluihin kuin vauvan myötä. Yhtäkkiä jutustelen vauvan tuuheasta tukasta tai sukupuolesta mummojen kanssa metrossa ja ratikkapysäkillä.Kuinka paljon spontaaenja hymyjä ja vaunujen ja lapsen ihmettelyä. Mahtavaa! Olen myös raahannut vauvaa ensimmäisen puolen vuoden aikana vaikka mihin työpalavereihin sun muihin. Ja yllättynyt siitä, kuinka positiivista suhtautuminen on. Kukaan ei ole nyrpistänyt nenäänsä kun olen rämistellyt paikalle vaunujeni kanssa. Ja asiat saadaan kyllä sovittua, vaikka joku välillä vähän lattialla mölisee. Itseasiassa vauvan läsnäolo jotenkin rentouttaa tilannetta ja rikkoo jään jo kokouksen alussa.

3. Lapset yhdistävät
On paljon tilanteita, joissa tapaan ihmisä, joiden kanssa minulla ei välttämättä ole paljoa yhteistä. Paitsi nyt! Yhtäkkiä kuulunkin tähän vanhemmuusjengiin, josta en aiemmin ollut edes tietoinen. Vaikka small talkin toinen osapuoli olisi paljon vanhempi tai eri alalla, jos hänellä on lapsia, on meillä yhtäkkiä paljonkin yhteistä. Vanhemmuuden kokemukset ovat yllättävän universaaleja. Kun kerron olevani vanhempainvapaalla, moni alkaa muistella sitä aikaa kun omat lapset olivat pieniä tai lapsenlapset syntyvät. Muistellaanpa sitten onnentunteita tai valvottuja öitä, juteltavaa kyllä löytyy! Ei enää ”on ilmoja pidellyt” -fraasia tai muuta säästä jutustelua, jee!

4. On hyvä syy myöhästyä
Tämä on toki paheksuttavaa, ja tietenkin aina pitäisi pyrkiä olemaan ajoissa sovituissa tapaamisissa. Mutta ihmisiähän tässä ollaan! Vihdoin ei tarvitse enää syyttää itseään siitä, että lähti kotoa liian myöhään. Kaiken voi vierittää viatttoman pikkupalleron niskoille. Myöhästyin, sillä vauva nukkui tavallista pidempään päikkäreillä tai kakkasi kaikki vaatteensa juuri ennen lähtöä. Valitettavasti omassa tapauksessani syy myöhästymiseen usein on oikeastikin se, että jokin tavallinen asia, kuten syöminen vie odotettua enemmän aikaa.

5. Hyväksytty tapa perua menot
Samaan kategoriaan menee myös feidaaminen tilaisuuksista joihin ei halua mennä. Itse olen nykyään yllättävän hyvä sanomaan suoraan, että priorisoin perheajan tai vapaaillan monien iltamenojen edelle. Mutta ymmärrän varsin hyvin, jos on helpompi vaan sanoa, että lapsi on kipeä tai hoitaja perui.

6. Voi elää omat unelmasa toteen
Harmittaako edelleen, etteivät taidot riittäneetkään urheilumaailaman huipulle tai fysiikan nobelin voittajaksi? Ei hätää, lapsi on uusi mahdollisuus! Lapsen kautta voi elää oman haaveensa uudestaan ja tällä kertaa myös toteen. Vähemmän suositeltava vaihtoehto on pakottaa lapsi sellaisen lajin pariin, josta hän ei nauti ja huudella kentän laidalta solvauksia tuomarille ja vastustajille. Mutta jos lapsi innostuu jostain harrastuksesta, voivat kisamatkat ja varusteiden huoltaminen olla oikeasti antoisa vanhemman ja lapsen yhteinen harrastus.

Perhe Ystävät ja perhe Lapset Höpsöä