Mikä niissä lapsissa on niin ihanaa?

Olen aiemminkin kirjoittanut, että lapsiarjen ihanuus pääsi yllättämään meidät. Vaikka nytkin väsyttää ja sitä kuuluisaa omaa aikaa saisi olla enemmän, ovat lapset tuoneet kokonaisvaltaisen onnentunteen, jota on vaikea pukea sanoiksi. Olin minä ennen lapsiakin onnellinen, mutta itselleni lapset ovat tasoittaneet muiden elämän osa-aluiden vastoinkäymisiä. Esimerkiksi työrintaman onnistumiset ja saavutukset tuntuvat edelleen yhtä mahtavilta, mutta pettymyksistä pääsen nykyään nopeammin yli.

Paljon puhutaan siitä, miten vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan on ehdotonta. Mutta pienten lasten rakkaus vanhempiaan kohtaan se vasta ehdotonta onkin. On suorastaan pelottavaa, miten lapsi ei osaa kyseenalaistaa, että elämä voisi olla muunkinlaista kuin juuri tämä meidän arkemme. Tai kyseenalaistaa että vanhemman sana ei olisi totta. Vanhempi on korvaamaton juuri sellaisena kuin on.

No mikä niissä lapsissa sitten on niin ihanaa? 

Se, miten joku maailman yksinkertaisin kukkuuleikki voi saada vauvan kikattamaan minuuttikaupalla. Miten se voikaan olla hänestä hauskinta ikinä? Ja se pienen ihmisen nauru! Oman lapsen ilo ja onni on paras tunne maailmassa.

Se, miten vaatteita vaihtaessa tai suihkun jälkeen on aina juostava hetki nakuna, ja höpötettävä siansaksaa ja lueteltava hassuja sanoja satunnaisessa järjestyksessä.

Se, miten sydän pakahtuu, kun kotiin tullessa lapsi juoksee ovelle vastaan halaamaan.

Se miten ylpeä vanhempi voi lapsensa saavutuksista olla. Tämä pätee jo ihan siihen, kuinka hienosti vastasyntynyt osaa aivastaa, tai päästää paukun.

Se, miten vilpitöntä kaikki on. Kaikki rektiot ovat aitoja, ja totta. Jos tulee harmitus, se puretaan ulos saman tien. Tunteita ei piilotella. Itkun ja ilon annetaan tulla.

Se, miten jo pienellä lapsella voi olla huumorintajua. Jo ennen puhumaan oppimista, meillä osattiin ”jäädä jumiin” sohvatyynyjen väliin ja ulista apua. Ja sitten joukolla pelastettiin taapero pulasta.  Ja mikä parasta, hauskimmat hassuttelut toistetaan tietenkin uudestaan ja uudestaan.

Se, miten ihanaa sisarussuhteen kehittyminen on. Miten vauva jumaloi isoveljeään ja hihkuu ja hyperventiloi kaikesta saamastaan huomiosta. Ja miten isoveli päiväkodista tullessaan ensimmäiseksi kysyy missä vauva on.

Se, miten taapero huutaa täysin yllättäen ”tanssitaan” ja sitten me kaikki tanssimme kesken muiden askareiden.

Se, miten iloiseksi päiväunilta heräävä vauva tulee nähdessään vanhempansa kasvot.

Se miten pehmeä ja lämmin vastaherännyt, unenpöppöröinen lapsi on.

Se, miten salaa oppiminen tapahtuu. On vaikea ymmärtää miten paljon puhetaidoton pieni pötkyläkin jo ymmärtää ja havainnoi. Lapsi kehittyy vaiheittaan, ja kun joku uusi taito tulee, se tuntuu tulevan aina ihan yllättäen. Vastahan tuo oli vauva ja nyt osaa jo vaikka mitä!

Se, miten kaikki tapahtuu matkimalla. Edelleen on mielessä, kun Adil puolitoista vuotiaana ryhtyi ensimmäistä kertaa kauppakassien tyhjentämiseen. Olin tullut kaupasta, ja jättänyt kassit eteiseen, tehdäkseni ensin jotain muuta. Yhtäkkiä huomaan, että pieni, vasta vaappuva taaperomme tallusteli leipäpaketti kädessään kohti jääkaappia. Ja suuntasi sen jälkeen hakemaan kesäkurpitsaa. Nyt kotiaskareissa auttaminen on jo tavallista, mutta silloin se tuntui niin ihmeelliseltä. Hän oli jo pitkään ilmeiseti tarkkaillut, että aina kun tullaan kauppakassien kanssa kotiin, kannetaan niiden sisältö jääkaappiin. Ja sitten hän eräänä päivänä päätti alkaa osallistumaan operaatioon.

Se, miten hauskaa puhumaan oppiminen on! Lapsen persoona tulee ihan uudella tavalla esiin sanojen myötä. Aluksi kaikelle on omat sanat tai äänteet ja pikkuhiljaa ne korvautuvat oikeilla sanoilla. Ja kuinka nopeasti siirtymä yksittäisistä sanoista pitkiin lauseisiin tapahtuukaan.

Se, miten tärkeää asiat on selostaa. Ohiajavat kulkuneuvot raportoidaan jokainen. Siis aivan jokainen. Ja vanhemman pukiessa lapsi muistaa kertoa, että sitten hanskat, sitten pipo, sitten kengät jne.

Se miten hassusti puhetaito kehittyy. Jokin yksinkertainen, paljon käytetty sana, kuten kiitos saattaa antaa odottaa iteään, mutta kuvakirjassa nähty laulujoutsen tai tunturipöllö opitaan saman tien.

Se, miten joka päivä saa nauraa ääneen. Se on ehkä parasta.  Ja onhan se ihan mieletöntä olla jollekin se kaikista tärkein. Se jonka syli auttaa aina. <3

Perhe Ystävät ja perhe Lapset

Sijoittaminen on parhaimmillaan hidasta ja tylsää

Viime vuosina sijoittaminen on näkynyt mediassa todella paljon. Naistenlehdissä kirjoitetaan rahasta siinä missä kevätmuodista ja uusia talousaiheisia podcasteja putkahtelee tasaiseen tahtiin. Myös Helsingin Sanomat on panostanut uuteen talouspainotteiseen Visio-julkaisuun ja yhä useampi sosiaalisen median vaikuttaja puhuu myös sijoittamisesta.

Muutos on valtava. Kun itse aloittelin osakesijoittamista noin yhdeksän vuotta sitten, ei samastumiskohteita juuri ollut. Sijoittamisesta puhuttiin lähinnä alan lehdissä ja haastatteluissa esiintyivät lähinnä vuorineuvokset ja jääkiekkomiljonäärit. Tavissijoittajat loistivat poissaolollaan.

Olen valtavan iloinen, miten rahapuhe on lyhyessä ajassa normalisoitunut ja sijoitushaastatteluun  kelpaa myös kymppejä rahastoon laittava yh-äiti.

Samalla kun sijoittaminen näkyy kaikkialla, saattaa aloittelevalle sijoittajalle tulla sellainen fiilis, että hommassa pitäisi olla aktiivisempi kuin onkaan. Koko ajan tapahtuu jotain. Tiedättehän; wallstreetbetsit, osavuosikatsaukset, päivittäiset kurssiheilunnat. Ja päivän päätteeksi kymppiuutisten alalaidassa rullaa päivän päätöskurssit.

Hyvänen aika, Helsingin pörssi sulkeutui puoli prosenttia plussalle! Pitäisiskö siihen jotenkin reagoida ja olla muutenkin aktiivisempi?

Ei. Ei minun mielestäni.

Vaikka itse olen jo kauan sitten julistautunut patalaiskan sijoitusstrategian noudattajaksi, jopa minulla tulee välillä sellainen fiilis, että pitäisi tehdä enemmän. Usein esimerkiksi haastattelujen ja webinaarien pääteeksi kysytään viimeisimmät ostot tai muut jännittävä käänteet salkussa. Ja välillä tuntuu, että kysyjä toivoisi vastaukseni olevan mehukkaampi.

Mutta totuus on, etten tänäänkään vilkaissut salkkuani. Enkä toden totta ostanut tai myynyt mitään. Ja tätä se sijoittaminen useimmiten on. Sitä ettei tee mitään.

Ja uskallanpa väittää, etten ole yksin tekemättömyyteni kanssa yksin. Parhaimmilaan sijoittaminen on tylsää, hidasta ja kärsivällisyyttä vaativaa. Sitä, että päivät täytyyvät ihan muuta kuin itse sijoittamisesta.

Ei ehkä tule pikavoittoja tai äkkiriskastumista, mutta eipä todennäköisesti tule niitä ikävämpiäkään ylätyksiä.

Menestyksekkään sijoittajan ei tarvitse – tai edes kannata – tavoitella muhkeita pikavoittoja. Ei tarvitse olla mehukkaita tarinoita salkun käänteistä kerrottavana. Eikä haittaa, vaikkei tunne kryptovaluuttoja tai johdannaisia. Eikä tosiaan tarvitse jatkuvasti seurata markkinaa. Lopulta ei tarvita kuin johdonmukaisuutta, aikaa ja vähän sitä rahaa.

Vinkkejä sijoitussuunnitelman tekoon löydät SijoitusSunnuntai-videostani. 

Työ ja raha Puhutaan rahasta Raha