Deittailun luonnonlait?

Joitain asioita ei voi ymmärtää ja deittailu on selvästi yksi niistä.

Tapailin kerran miestä, joka halusi näyttää kuvani perheelleen neljänsillä treffeillä. Hän myös näytti minulle kuvia heistä ja pyysi saada nähdä vanhempieni kuvat. Muutaman tapaamisen päästä juttu loppui, koska hän totesi: (suora lainaus) ”Ei tää juttu oikein kanna. Treffien välillä on välinpitämätön olo siitä nähdäänkö vai ei”.

Ystäväni tapaili erästä miestä viikon. He näkivät tiiviisti, melkein joka päivä – katsoivat netflixiä ja chillasivat. Seuraavana viikonloppuna mies tiedusteli ystävältäni mitä hän tekee kahden kuukauden päästä ja ilmoitti, että hän oli varannut heille hiihtolomaksi yhteisen mökin. Ystäväni kauhistui ja lopetti jutun siihen.

Loppukesän lomaromanssini kutsui minut luokseen Saksaan marraskuussa. Viestittelimme intensiivisesti ja soittelimme videopuheluja koko syksyn. Ostin lennot, menin Kölniin ja totesin, että miehellä on joku toinen ja olemmekin tästä lähin sitten ystäviä.

Ystäväni tutustui Facebookissa  italialaiseen professoriin. Matkustimme Firenzeen, jossa mies järjesti meille majoituksen, autokyydit, ravintolaillallisen ja vei meidän salaiselle kuumalla lähteelle uimaan. Kukaan ei koskenut toiseensa halausta enempää. Lopuksi kiitimme, lähdimme Suomeen eikä ystäväni enää koskaan puhunut miehen kanssa.

Mitä tästä voi päätellä?

Ei mitään. Siitä, millä tavalla juttu alkaa tai etenee ei voi päätellä yhtään mitään siitä, miten juttu loppuu.  

Ihmiselle, joka on tottunut etsimään asioiden välisiä yhteyksiä, ymmärtämään syy-seuraussuhteita ja ylipäätään ennakoimaan toisten käytöstä, deittailumaailma on joko kamala sirkus, johon ei tee mieli osallistua tai mahtava oppitunti irti päästämisestä. Jossain vaiheessa on vaan pakko myöntää, että ei ole hajuakaan siitä miten deittailu toimii. Mitään luonnonlakeja tai sääntöjä ei ilmeisesti ole.