Happy place

Ystäväni, upea marokkolainen nainen muutti 5-vuotiaana perheensä kanssa Iso-Britanniaan. Sitten Ranskaan ja sitten tänne Espanjaan. Hän kertoi viihtyvänsä täällä jopa niin hyvin, että oli juuri päättänyt ostaa oman asunnon.  Tiedustelin oliko asunto hänen ensimmäinen omansa. Kyllä oli. Hän ei ole aikaisemmin osannut  asettua, sillä mikään paikka ei ole tuntunut kodilta eikä yksikään kaupunki tai maa ole houkutellut jäämään lopullisesti ennen Fuengirolaa. This is my happy place.

Ystäväni kanssa käymäni keskustelun jäljiltä tunnustelin omia tuntemuksiani. Voisiko Fuengirola olla oma lopullinen paikkani? Mistä sen tietää? Pitääkö sen olla kuin rakkautta ensisilmäyksellä vai tuleeko tunne ajan kanssa ystävyyden  kautta?

Suljin silmäni, vedin syvään henkeä ja kuvittelin miltä tuntuisi jäädä Fuengirolaan lopullisesti. Ajatus toi mukanaan hyviä tuntemuksia, mutta heti perään iski se tuttu pieni ahdistuksen häivä. ”Emme voi jäädä tänne.” Sanoin miehelleni, joka venytteli olohuoneen lattialla. Hän oletti, että haluan Suomeen, mutta korjasin oletuksen ja kerroin, että olisi ihanaa muuttaa johonkin uuteen maahan. Mieheni luhistui lattialle ja  katsoi suuntaani silmissään paniikinomaista epäuskoa. Mitä nyt taas?

”Täähän ei varsinaisesti ole meidän happy place. En ostaisi taloa täältä.”

” Mutta ethän sä halunnut ostaa Suomestakaan taloa?”

”Sepä se”

Näin mieheni katseesta miten hänen päässään raksutti. Olemuksesta pystyi helposti lukemaan ajatukset. Mihin me nyt taas ollaan muuttamassa,  vastahan me purettiin vetolaukut ja mikä vitun talo?

Rauhoittelin tilannetta hieman kertomalla ettei meidän nyt vielä tarvitsisi mihinkään muuttaa. Ehkä sitten muutaman vuoden päästä. Olisi mukavaa nähdä hieman maailmaa.

Näytti siltä, että mieheni voimat kertakaikkisesti loppuivat. Hän katsoi mua epäuskoisena ja mainitsi, että ollaan pyöritty pitkin Eurooppaa kohta kaksi vuotta, eikö sitä lasketa?

Tottakai lasketaan. Mutta, voisihan sitä käydä vielä yhden maan katsomassa ja miettiä sitten mitä tehdään.

Mieheni nousi ylös, horjahti hieman ja otti tukea seinästä. Hän jatkoi matkaansa  sekavan oloisena kohti makuuhuonetta ja ilmoitti menevänsä nukkumaan.

Itse jäin vielä valvomaan. Tsekkasin mielenkiinnosta myytävänä olevat talot tunnustellakseni vielä miltä tuntuisi ostaa oma asunto. Sen jälkeen katselin hieman vapaita työpaikkoja pitkin maailmaa, lueskelin reissublogeja ja katselin kuvia kaikista maailman ihanista paikoista. Kuvittelin miltä tuntuisi asua vaikka Meksikossa tai  Japanissa. Suljin koneen ja lähdin nukkumaan. Ennen nukahtamista kuiskasin mieheni korvaan, miten ihanaa olisi elää Japanissa.

Sinä yönä mieheni nukkui levottomasti. Hän kääntyili ja pyöri. Olen aika varma, että hän näki unta muutosta. Kiskoi reppana vetolaukkujaan, etsi uutta kotia, kävi läpi sopeutumisprosessia, kulttuurishokkia ja kielimuuria. Itse nukuin sen yön tavallista paremmin. Kirsikankukista ja mausteisista burritoista uneksien.

Kommentit (11)
  1. Jonna jowi Sihvonen
    8.3.2021, 13:53

    Tää on asia mitä olen miettinyt kanss todella usein. Uskoisin että Happy Placeni on Skotlannissa. Tai Kanadassa. Mutta toisaalta pieni tila metsän keskellä voi löytyä monesta maasta, ja siihen kuuluu myös miten maa toimii ja miten ihmisoikeudet ja eläintenoikeudet toimii, jotta se voisi olla happy place. Jonka jälkeen koko sana ottaakin ihan uuden merkityksen.

  2. Sen verran aihe oli lähellä sydäntäni, että siitä poikkesi kokonainen postaus. https://viaperasperaadastra.com/2021/03/05/my-happy-place-paikkamme-maailmassa/
    On tuttua mihinkään kuulumattomuuden fiilistä. Ja silloin kun luulee, että tänne yritetäänkin juurtua, hetken päästä iskee paniikki: tässäkö se sitten olikin?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *