Mieheni erikoinen ehdotus

Olemme olleet neljä viikkoa Suomessa, joiden aikana olemme nähneet sukulaisia ja ystäviä. Olemme juhlineet, matkustaneet ja eläneet varsin täysiä kesäpäiviä. Tästä kaikesta hieman väsynyt mieheni ehdotti, että viettäisimme viikonlopun mökillä. Ehdotus oli erikoinen, sillä tämän viikonlopun piti olla se viikonloppu, jonka minä ja hän viettäisimme täysin kahden. Piti lähteä Porvooseen. Piti olla hulppea aamupala, kylpylä, romanttinen kartanomajoitus, ravintolaillallinen sekä viehättävä Porvoon vanhakaupunki, jonka mukulakivisiä katuja pitkin meidän oli tarkoitus kulkea käsi kädessä ja rakastuneina.

Aikomukseni oli kirjoittaa teille lomapostaus Porvoosta käsin. Ehkä kartanohotellimme parvekkeelta tai ruusupuutarhasta. Kirjoittamisen ohessa olisin luultavasti siemaillut orgaanista teetä rustiikkisesta teekupista ja syönyt ylellisiä pikkuleipiä, välissä aitoa italialaista marmeladia. Olisin lisäillyt postaukseeni ihania kuvia vanhoista, sokkeloisista kaduista sekä viehättävistä pikku putiikeista. Tämän kaiken olisin tehnyt, jos en olisi tällä hetkellä Haritunmaalla mieheni isovanhempien vanhassa mökissä ilman ruusutarhaa, rustiikkista iltapäiväteetä, mukulakivikatuja, sisävessaa saati postausta Porvoosta idyllisin lomakuvin.

Syy siihen miksi olen tällä hetkellä  Haritunmaalla, johtuu mieheni puheenlahjoista. Hän kertoi  järvimaisemasta, raukeasta hiljaisuudesta, veneilystä satamaan ja retkistä luonnonhelmassa. Hän maalasi kuvia lintujenlaulusta, purppuraisista illoista, sekä laiturista jonne asettaisimme untuvaiset peittomme. Niiden suojissa kokisimme kauniin suomalaisen kesäyön, peilityynen järven ja utuisen, pehmeän usvan. Hän kertoi kuinka voisimme viettää aikaa yhdessä. Soutaa poukamaan, antaa veneen keinahdella kaislikossa, ottaa mato-onget mukaan ja lojua kiireettä  iltapäivän hellivässä auringossa. Voisimme kävellä paljain varpain kastehelmisellä nurmella, juoda viiniä, tehdä iltanuotio ja nauttia aikatauluttomasta viikonlopusta yhdessä.

Ja niin minä luovuin Porvoosta ja suostuin lähtemään Haritunmaalle.

Lähtöaamuna viikkasin kauneinta kesämekkoani reissureppuuni. Mies naurahti hieman touhuilleni ja kehotti jättämään pyhävaatteet kotiin, sillä mökillä haisee hieman ummehtunut komero. Käski sen sijaan pakkaamaan mukaan villasukat, pitkät kalsarit ja isänsä vanhan hupparin. Kerroin ottavani  merihenkisen mekon mukaani satamaa ja veneretkeä ajatellen.  Mieheni ei ymmärtänyt mistä puhun. Pian kävikin ilmi, että satamaksi kerrottu paikka olikin oikeastaan pieni laiturin pätkä vastarannalla.  Saapuessamme vanhalle mökille  laitoin merkille, että järvi on rauhaton ja tuuli puuskaista.   Huomasin myös, että veneen pohjasta puuttui tulppa eikä toista airoa näkynyt mailla eikä halmeilla.  Ja mitä tulee luontoretkeen: siitepölyallergisena olo on ajoittain tukala.  Harkitsen melko tarkkaan lähdenkö luontoretkelle henkeäni haukkomaan.  Laituri täältä löytyy , mutta se on niin täynnä lokin paskaa, että minä en sinne petivaatteitani roudaa ja vaikka roudaisinkin niin siellä mitään kesäyötä ihastella, kun on niin saatanasti hyttysiä, että syövät multa silmät päästä.

En ole katkera vaikka Porvoo ja rustiikki vaihtuivatkin Haritunmaahan ja ulkohuussiin. Totta puhuakseni ja kaikesta huolimatta on oikeastaan ollut aika mukavaa vain olla ilman kiireen häivää, lojua mökkivaatteissa, kuulla ja nähdä toinen, rakastaa ja olla kiitollinen siitä, että viikonloppu voi olla täydellinen ihan vain siksi, että sen voi viettää sen toisen kanssa, vaikka sitten niissä rikkinäisissä villasukissa ja pitkissä kalsareissa.

Teksti julkaistu myös täällä:  ruuhkavuodet.fi