Mitä jos lapseni ei juurru mihinkään?

Oma lapseni elää tällä hetkellä hyvin erilaista lapsuutta kuin itse aikoinani elin. Vietin ihanan lapsuuden pienessä suomalaisessa maalaiskylässä, jossa ei ollut liikennevaloja eikä joukkoliikennettä. Korkeimmassa kerrostalossa oli kolme kerrosta ja kioskista sai markalla useamman nallekarkin. Kasvoin tuttujen ja turvallisten aikuisten ja leikkikavereiden ympäröimänä. Siinä missä itse elin samassa kylässä täysi-ikäiseksi asti on lapseni jo nyt viiden ikävuotensa kynnyksellä asunut kolmessa eri maassa. Hän on kasvanut usean eri kielen, ihmisen ja kulttuurin keskellä. Siinä missä omaan lapsuuteeni olennaisena osana kuului lumiukot, punaiset posket ja palelevat varpaat kuuluvat lapseni lapsuuteen meri, aurinkorasvan tuoksu sekä jäätelöstä tahmaantuneet sormet ja suupielet.  Siinä missä itse en edes ymmärtänyt  kaivata lapsuuteeni mitään lisää- kaipaa oma lapseni isovanhempiaan, serkkujaan, edellistä kotiaan, lunta sekä karjalanpiirakoita. Siinä missä suomalaisuus on aina ollut iso ja tärkeä osa itseäni ja elämääni on oma lapseni autuaan tietämätön kaikesta siitä, mitä kuuluu suomalaiseen lapsuuteen.

Puolaan muuton jälkeen olen useaan kertaan kyseenalaistanut päätöstämme elää ulkomailla sekä murehtinut lapseni puolesta.  Mitä jos hän vieraantuu suvustaan? Mitä jos hän ei opi yhtäkään kieltä kunnolla? Mitä jos hän polttaa itsensä auringossa, saa silmäkaihin ja lämpöhalvauksen? Mitä jos hän ei opi hiihtämään eikä luistelemaan?  Mitä jos hän ei juurru mihinkään, ei tunne mitään maata kodikseen vaan vaeltaa koko aikuisuuden pitkin maapalloa etsien omaa paikkaansa? Mitä jos se paikka onkin kaukana minusta? Mitä jos hän tekeekin saman meille, jonka me olemme tehneet omille perheillemme?

Eilen illalla kävelimme kohti kotia. Lapseni potkulautaili pitkin rantakatua vastaantulijoita väistellen. Ilmassa raikui kirkas lapsen nauru sekä iloiset huudot suomeksi, englanniksi ja espanjaksi. Hänen valkoistakin valkoisemmat hiuksensa näyttivät lähes säihkyviltä purppuraiseksi auringonlaskun värjäämää taivaanrantaa vasten. Olin varma, että tyttäreni elää varsin hyvää pienen lapsen elämää. Siinä hetkessä mieleeni juolahti kysymys. Mitä jos olenkin murehtinut kaiken aikaa aivan turhaan? Onko sillä oikeastaan edes väliä kasvaako isoksi kuusipuiden vai palmujen alla?

Ymmärsin, että loppujen lopuksi lapseni lapsuus ei olekaan niin kovin erilainen kuin omani oli. Niin minä kuin hänkin olemme saaneet kasvaa turvallisesti, läheisyyden ja rakastavien aikuisten ympäröimänä. Siinä kai ne tärkeimmät ainekset hyvään lapsuuteen, tasapainoiseen aikuisuuteen sekä onnelliseen omaan itsenäiseen elämään kun se aika koittaa. Olkoonkin se elämä sitten itseäni lähellä tai kaukana. Tärkeintä kaikesta on kuitenkin se, että hän on onnellinen niin nyt kuin tulevaisuudessakin.