Mitä jos lapseni ei juurru mihinkään?

Oma lapseni elää tällä hetkellä hyvin erilaista lapsuutta kuin itse aikoinani elin. Vietin ihanan lapsuuden pienessä suomalaisessa maalaiskylässä, jossa ei ollut liikennevaloja eikä joukkoliikennettä. Korkeimmassa kerrostalossa oli kolme kerrosta ja kioskista sai markalla useamman nallekarkin. Kasvoin tuttujen ja turvallisten aikuisten ja leikkikavereiden ympäröimänä. Siinä missä itse elin samassa kylässä täysi-ikäiseksi asti on lapseni jo nyt  neljän ikävuotensa kynnyksellä asunut kolmessa eri maassa. Hän on kasvanut usean eri kielen, ihmisen ja kulttuurin keskellä. Siinä missä omaan lapsuuteeni olennaisena osana kuului lumiukot, punaiset posket ja palelevat varpaat kuuluvat lapseni lapsuuteen meri, aurinkorasvan tuoksu sekä jäätelöstä tahmaantuneet sormet ja suupielet.  Siinä missä itse en edes ymmärtänyt  kaivata lapsuuteeni mitään lisää kaipaa oma lapseni isovanhempiaan, serkkujaan, edellistä kotiaan, lunta sekä karjalanpiirakoita. Siinä missä suomalaisuus on aina ollut iso osa itseäni ja elämääni on oma lapseni jo nyt joutunut luopumaan isosta palasesta suomalaista lapsuutta.

Puolaan muuton jälkeen olen useaan kertaan kyseenalaistanut päätöstämme elää ulkomailla sekä murehtinut lapseni puolesta.  Mitä jos hän vieraantuu suvustaan? Mitä jos hän ei opi yhtäkään kieltä kunnolla? Mitä jos hän polttaa itsensä auringossa, saa silmäkaihin ja lämpöhalvauksen? Mitä jos hän ei opi hiihtämään eikä luistelemaan?  Mitä jos hän ei juurru mihinkään, ei tunne mitään maata kodikseen vaan vaeltaa koko aikuisuuden pitkin maapalloa etsien omaa paikkaansa? Mitä jos se paikka onkin kaukana minusta? Mitä jos hän tekeekin saman meille, jonka me olemme tehneet omille perheillemme?

Eilen illalla kävelimme kohti kotia. Lapseni potkulautaili pitkin rantakatua vastaantuljoita väistellen. Ilmassa raikui kirkas lapsen nauru sekä iloiset huudot suomeksi, englanniksi ja espanjaksi. Hänen valkoistakin valkoisemmat hiuksensa näyttivät lähes säihkyviltä purppuraiseksi auringonlaskun värjäämää taivaanrantaa vasten. Olin varma, että tyttäreni elää varsin hyvää pienen lapsen elämää. Siinä hetkessä mieleeni juolahti kysymys. Mitä jos olenkin murehtinut kaiken aikaa aivan turhaan? Onko sillä oikeastaan edes väliä kasvaako isoksi kuusipuiden vai palmujen alla?

Ymmärsin, että loppujen lopuksi lapseni lapsuus ei olekkaan niin kovin erilainen kuin omani oli. Niin minä kuin hänkin olemme saaneet kasvaa turvallisesti, läheisyyden ja rakastavien aikuisten ympäröimänä. Siinä kai ne tärkeimmät ainekset hyvään lapsuuteen, tasapainoiseen aikuisuuteen sekä onnelliseen omaan itsenäiseen elämään kun se aika koittaa. Olkoonkin se elämä sitten itseäni lähellä tai kaukana. Tärkeintä kaikeista on kuitenkin se, että hän on onnellinen niin nyt kuin tulevaisuudessakin.

Kommentit (7)
  1. Tosi kivasti kirjoitettu juttu taas! Lapsesi saattaa olla todella kiitollinen siitä, että on päässyt kokemaan erilaisia rikastuttavia kulttuureja 🙂

  2. Niin kuin itsesi lopussa sanoit, tärkein asia lapsuudessa on turvalliset ja rakastavat aikuiset. Ympäristö on vaan seikkailu, josta lapsesi varmaankin nauttii. Meille Malta on jo neljäs maa (lapseni on hetkellä 10) ja hyvin se menee. Suomen kielen hyväksi joudut tekemään vähän töitä, mutta sekään ei ole mikään ylitsepääsemätön vaikea asia oppia. Epäilen, että tuon tekstin voi allekirjoittaa jokainen ulkomailla asuva vanhempi. Samat asiat vaivaavat meitä kaikkia, ja se on todellakin meistä vanhemmista kiinni, millaiseksi lapsemme kokee lapsuutensa. Oli sitten maa mikä tahansa.

    Iloista arkea teille!

    1. I don´t speak Polish
      28.11.2020, 13:57

      Kiitos tästä kommentista! Sanoit oikeastaan juuri sen minkä halusin kuulla! Muutkin ulkomailla asuvat murehtivat ja käyvät läpi näitä samoja ajatuksia! Se on jotenkin aina lohudttavaa kuulla vaikka sen tavallaan tietääkin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *