Onko auttaminen turhaa?
Vuosia takaperin kävelin mieheni sekä erään paikallisen naisen kanssa pitkin Tansanian pääkaupungin pölyisiä katuja. Huomasin, että edessäpäin tiellä makasi ihminen. Päästyämme kohti tajusin, että maassa makaa tuttu kadunmies, joka asusteli tien varressa lähellä hostelliamme. Mies kouristeli rankasti ja oli tiedottomassa tilassa. Kadulla olevat ihmiset eivät pysähtyneet, eivät edes katsoneet kohti. Kymmenet ihmiset olivat kuin mitään poikkeuksellista ei olisi tapahtunutkaan. Niin teki myös oma paikallinen seuralaisemme. Tiedustelin naiselta eikö meidän pitäisi auttaa tai soittaa ambulanssia. Nainen katsoi suuntaani huvittuneesti, ikään kuin olisin vitsaillut. Hän naurahti ja kertoi ambulanssin hälyttämisen olevan turhaa. Kun kuskit näkevät kuka on avun tarpeessa he kääntyvät ympäri. Pahimmassa tapauksessa soittaja joutuu maksamaan maksun turhasta käynnistä.
Niin me jatkoimme matkaamme auttamatta maassa kouristelevaa ihmistä. Jos hän olisi ollut lääkäri, valkoihoinen tai hyvin pukeutunut hän olisi saanut apua, mutta koska mies oli rampa, koditon ja köyhä ei kukaan meistä katsonut hänen elämänsä olevan auttamisen arvoinen.
Tämä muisto muistui mieleeni muutama päivä sitten kun olin ulkona lapseni kanssa. Kadun varressa makasi elottoman näköinen mies. Mies oli ulkoasusta päätellen koditon. Jäin lapseni kanssa hieman kauemmaksi seisomaan. Yritin huhuilla miestä elon merkkejä tarkistellen. Mies ei reagoinut millään tapaa. Kamppailin pitkään itseni kanssa. Olisin halunnut vain kävellä pois, erityisesti koska mukanani oli pieni lapseni. Päätin kuitenkin kävellä miehen viereen. Niin lähelle, että näkisin hengittääkö hän. Tarkkaillessani rintakehän liikehdintää viereeni ilmestyi nainen. Hän oli ilmeisesti tarkkaillut epäröivää lähestymistämme jo jonkin aikaa. Hän tarttui olkapäästäni, puisteli päätään ja kertoi auttamisen olevan turhaa. Miestä on yritetty auttaa lukuisia kertoja. Kaikesta avusta huolimatta hän lopulta palaa kadulle ja jatkaa samaan malliin. Auttaminen ei hyödytä.
Tansaniassa mieltäni jäi kaihertamaan tuo kadun mies, jota minä eikä kukaan muukaan pysähtynyt auttamaan. Seuraavana päivänä päätin käydä vilkaisemassa oliko mies toipunut kohtauksestaan. Otin mukaani itselleni turhaksi jääneen makuupussin, pyyhkeen sekä muutaman mieheni kuluneen t- paidan. Ostin kaupasta banaania sekä suklaapatukoita ja kävelin paikkaan, jossa tiesin miehen pitävän leiriään.
Mies makasi voipuneen näköisenä rikkinäisellä patjallaan värinsä menettäneen aurinkovarjon alla. Emme puhuneet samaa kieltä, mutta hymyilin miehelle ja ojensin tuomiseni. Mies hymyili takaisin kasvoillaan kiitollinen ilme. Myöhemmin samana päivänä näin miten chapatikauppias ojensi miehelle muutaman leivän. Yksi hostellimme työntekijöistä oli puolestaan vienyt miehelle vanhoja lehtiä luettavaksi sekä muutaman aamupalalta ylijääneen keitetyn kanamunan.
Auttamalla et ehkä pysty hoitamaan kadunmiestä sairaalaan, et paranna alkoholismia, et järjestä kattoa pään päälle etkä saa ihmistä muuttumaan. Sen sijaan teet apua tarvitsevan näkyväksi, osoitat että joku välittää. Tekosi kautta kerrot hänenkin elämänsä olevan arvokas.
Valitettavasti näiltä kaduilta päivystykseen tuotavilta ei pääosin löydy kauheasti lääkärin taidoilla parannettavaa. Kouristelu johtuu pääosin vieroitusoireista alkoholista. Päivystyksessä saavat bentsodiatsepiiniloadauksen ja nukkuvat kunnes selviävät ja lähtevät uudelle keikalle. Ja viikon päästä taas nähdään. Tätä toistetaan kunnes kuolo korjaa. Ymmärrän siis, että jos monessa maassa terveydenhuollossa resurssit eivät riitä edes niiden erittäin kustannus- ja terveysvaikuttavienkin toimenpiteiden tekemiseen, niin tästä on ns. ”helppoa” karsia.
Tämä toki kärjistys ja mustavalkoista, kyllähän joskus jokunen lähtee katkolle ja jopa raitistuu. Mutta aivan äärimmäisen harvinaista se on. Kun ihminen on päätynyt tähän vaiheeseen, niin on yleensä jo ihan liian myöhäistä enää ketään ”parantaa”, vaikka olisi rajattomasti rakkautta, rahaa ja resursseja.
Mutta kuten ihanasti nostit esiin omassa tekstissäsi, inhimillinen lähestyminen, hymy, pieni huolenpito toki tekee näistä kurjuuden vuosista näille kurjan kohtalon kokeneille parempia. Siihen kannustan!
Hei kiitos silmiä avaavasta kommentista. Muistan taas itse paremmin, että asioilla on aina niin lukemattoman monta näkökulmaa.
Mulle ei muuten tullut mieleenkään, että niin voimakas kouristelukohtaus voisi johtua vieroitusoireista. Yhdistin automaattisesti epilepsiaan.
No oli miten, jatkakaamme siis pienien hyviä tekojen tekemistä ja toinen toistemme huomioimista:)
Tärkeä ja silmiä avaava kirjoitus. Muistan lapsena Lahdessa eräänä talvena, että äitini jäi auttamaan puliukkoa hangesta ja toi kylmettyneen miehen hetkeksi kotiimme. Siellä äiti antoi tälle leipää ja isän vanhoja vaatteita ja vanha mies lähti pian sen jälkeen pois. Äidistä alettiin tämän jälkeen puhua pahaa, epäiltiin vaikka ja mitä tuossa reilussa vartissa tapahtuneen, vaikka minä olin viisivuotiaana vieressä ja tiesin tasan tarkkaan, että äitini auttoi miestä ihan pyyteettömästi – niin kuin jokaisen tulisi läheistään auttaa.
En tiedä, uskaltaisinko itse mennä herättelemään sammunutta, sillä tänä päivänä on kaiken maailman huumehemmoja, jotka voivat sekaisin ollessaan käydä auttajansa päälle. Ehkä kaverin kanssa kuitenkin.
Aika ihailtavaa toimintaa sun äidiltä!
Harmillista, että auttamisesta koitui lopulta hänelle itselleen harmia:(
Auttamisenkin kohdalla on tietenkin hyvä pitää mielessä oma turvallisuus. En itsekkään kauhean mielelläni erityisesti pienen lapseni kanssa lähesty ihmisiä, jos käytös liian sekavaa tai aggressiivista.