Painajaismainen poskisuudelma

Muutostamme  Puolaan on kulunut kolme- ja puoli kuukautta. Sosiaaliset taitoni ovat kehittyneet näiden  kuukausien aikana valtavasti. Olen oppinut kohtaamaan tuntemattomia ihmisiä luontevasti, small talk sujuu paremmin eikä uudet asiat enää  jännitä.  Vaikka silminnähtävää kehitystä onkin tapahtunut, on myös niitä asioita joissa on vielä roimasti petrattavaa.

Naapurimme järjesti muutama viikko takaperin valtavat juhlat kodissaan. Juhlien oli määrä alkaa kahdelta. Varttiavaille kaksi eteisessämme vallitsi perinteinen lähtökaaos. Lapsi halusi välttämättä  pukea juhliin kumisaappaat, mies oli unohtanut silittää paitansa ja uusi huulipunani löytyi lapsen sängyn alta korkkiinsa liiskattuna.

Saavuimme juhliin viisi minuuttia myöhässä. Juoksimme viimeiset metrit, ettemme vain myöhästyisi kuudetta minuuttia. Saavuttuamme paikalle, huomasimme olevamme ensimmäiset vieraat. Isäntäperhe avasi oven hieman hämmentyneenä, ikään kuin olisi outoa, että saavuimme silloin kun juhlien oli määrä alkaa. Seuraavat vieraat tulivat puolentunnin päästä viimeiset kahden tunnin päästä alkamisajasta.

Tämä on asia, johon en totu- ja jota en opi.  Jos tapaaminen tai juhlat alkavat kahdelta, silloin paikalla ollaan viimeistään kahdelta. Ei kolmelta, eikä neljältä vaan kahdelta. Olen kaikkialla aina ensimmäinen, usein odotan vähintään puolituntia muita. Tiedän, että voisin lähteä itsekkin suosiolla puolituntia myöhässä, mutta mun suomalainen mieleni pakottaa mut lähtemään ajallaan. En myöskään ole ikinä ymmärtänyt sitä, miksi sovitaan treffit kahdeksi, jos kaikki aikoo olla paikalla vasta puoli kolme. Miksei treffejä sovita siis puoli kolmeksi, jos kukaan ei ehdi kahdeksi?

Saavuimme valtavaan eteishalliin. Isäntäpariskunta toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi halauksin, muiskautuksin ja kohteliaisuuksin.  Sain kuulla näyttäväni upealta! Emäntä kertoi kuinka iloinen hän oli, että pääsimme tulemaan. Tyttäremme oli heidän mielestään kerrassaan suloinen tapaus.  He toivottivat meidät peremmälle ja kehoittivat kohteliaasti istumaan. Isäntä tiedusteli mitä haluaisimme juoda. Viiniä, olutta, jääteetä?  Vai ehkä jotakin muuta? Emäntä toivoi meidän olevan kuin kotonamme ja tekevän olomme mukavaksi. Tämän kaiken hän kertoi tottuneen luontevasti, iloisena ja hyväntuulisena. Hän liihotti mekossaan ympäriinsä ja sai olomme tuntumaan tärkeiksi vieraiksi.

Tämä on toinen asia, jota en osaa, mutta haluaisin oppia. Jo halauksista lähtien olen pihalla kuin suomalainen lumiukko. En koskaan  tiedä keitä halata ja keitä kätellä. Poskisuudelmat ovat pahin painajaiseni. Pitääkö antaa yksi vai kaksi vai peräti kolme? Pitääkö kuulua muiskautus ääni? Pitääkö miehiäkin pussata? Mitä, jos olen flunssainen kuuluuko mun silti olla poski poskea vasten  räkäisen nokkani kera?  Jotenkuten selviydyn tästä kaikesta, jos olen itse vieraana. Tilanne muuttu epämukavammaksi, jos kutsun vieraita omaan kotiini. En osaa hössöttää luontevasti, enkä liihottaa viehättävänä emäntänä ilon sanomaa jakaen. Kun yritän, tunnen oloni hieman teennäiseksi. Olenko tosi epäkohtelias, jos vaan avaan oven ja kehoitan vieraita hakemaan kaljat jääkaapista?

Astuimme peremälle upeaan kotiin. Mieheni tiedusteli, tulisiko meidän ottaa kengät pois jalastamme? Jähmetyin vastausta odottaen. Jalkaani olin vetänyt tietenkin ne reikäisimmät sukat, koska oletin, että juhlissa käytetään kenkiä. En todellakaan halunnut kulkea pitkin kartanon marmorilattioita reikäiset sukat hameen helmojen alta pilkottaen! Hiljaa lausuin rukoukseni kohti korkeuksia. Annan meidän käyttää kenkiä, anna meidän käyttää kenkiä! Tällä kertaa olin onnekas ja sain pitää kenkäni.

Tämä on myöskin mulle melko vieras asia. Suomessa,tiedän milloin käytän kenkiä ja milloin en. Täällä ei voi koskaan tietää. Onnekseni olen kuitenkin kehityskelpoinen yksilö, joten ostin ihan vain varuiksi kasan ehjiä sukkia ja heitin ne reikäisimmät pois.

Aika kului juhlissa siivillä. Aikuiset juttelivat ja nauroivat, ilmassa leijui puheen sorina, eri kieliä, aksentteja ja lennokkaita ilmauksia. Lapset leikkivät puutarhassa vailla yhteistä kieltä. Vaikutti siltä, että kaikilla oli mukavaa. Olisin mielelläni viipynyt vielä pidempään, mutta lapsi alkoi selvästi väsymään. Oli tullut pikaisten kiitosten ja jäähyväisten aika. Hyvästelimme uudet ja vanhat tuttavamme kisuallisin poskisuudelmin,  halauksin ja moikkauksin! Lopuksi kiitimme vielä vuolaasti isäntäpariskuntaa. Emäntä oli sitä mieltä, että  heidän tulisi kiittää meitä koska saavuimme paikalla, se oli hänen mielestään suurenmoinen asia. Hän vakuutti, että voisimme tulla milloin vain uudelleen käymään. Erityisesti  hän painotti, että suloisen ja kauniin tyttäremme pitäisi tulla pian uudelleen kylään.Tästä kaikesta tuli olo, että juuri me teimme hänen juhlistaan onnistuneen!

Myös tämän taidon haluaisin oppia: kyvyn olla luentava ja hyvä emäntä; saada vieraat tuntemaan olonsa tervetulleeksi, hyvästellä ajan kanssa, ikään kuin en näkisi vierastani seuraavan kerran taas huomenna. Pyrin paremmaksi hyvästelijäksi, opin sen varmasti vielä joskus, siihen asti riittäkööt ovenlävestä rauppukäytävään huudetut moikat ja turvalliset kotimatkat!