Pitääkö kosketukseen kysyä lupa?

Kuva: Tim Hüfner

Päiväkodin ovella toinen hoitajista antaa lapselle ison halauksen ja huikkaa perään :

”See you tomorrow, we love you!”

Seisahdun pieneksi, ohimeneväksi hetkeksi, sillä henkilökunnan halaukset ja rakkaudesta puhuminen tuntuu oudolta minulle, supisuomalaiselle äidille, joka on kasvanut maassa, jossa ei liioin halailla saati pussailla. On opetettu, että jokaisella meillä on omat rajamme ja reviirimme. Ketään ei kosketa, ketään ei mennä liian lähelle eikä ketään ainakaan halailla. Pitää kysyä lupa, pitää antaa tilaa. Pitää kunnioittaa fyysistä kehorauhaa ja muistaa, että kaikki eivät pidä kosketuksesta, se voi olla kisuallista jopa häiritsevää. Niin, tätä kaikkea ei selvästikään tiedä tuo iloisesti hymyilevä espanjalaisnainen, joka tulee isoine halauksineen ja vesittää kaikki läheisyyteen ja toisten koskemiseen liittyvät säännöt!

Ja mitä tulee rakastamiseen. Hämmennyn kuullessani rakkauden sanoja oven lävestä, ohimennen huudeltuna, niin kuin se olisi jokin tavanomainen tervehdys. Eikö noita sanoja kuulukaan säästellä, pitää sisällään ja päästää takerrellen ulos vain spesiaali hetkinä?  Eihän rakkaus kuulu arkeen, ei päiväkotiin eikä työpaikoille. Rakkaus kuuluu perheille, sen kuuluu olla vaiettu asia. Ei sitä kannata liikaa huudella, osoittaa tai näyttää. Sitä pitää haalia, säästellä ja salailla! Niin sen kuuluu olla, mutta siitä huolimatta tuo sydämellisen oloinen opettajatar,  kertoo tuosta vain spontaanisti rakastavansa lastani, huutaa sen ilmoille ja kuluttaa sanoman loppuun!

Tapaan marokkolaisen puolitutun, joka aina saapuessaan sekä lähtiessään ikään kuin kättelee. Joka kerta hänen puristaessaan kättäni olen aivan varma, että hän ei muista kuka olen ja tulee sen vuoksi esittäytymään. Hän ei kuitenkaan esittäydy vaan koskettaa kättä kuin kätelläkseen ja tervehtii aina yhtä ystävällinen hymy kasvoillaan. Hämmennyn tästä joka kerta. Miksi se hymyilee aina ja katsoo silmiin, haluaako se multa jotakin? Miksi se koskee ja tulee niin lähelle, yrittääkö se varastaa taskussa olevan puhelimen?  Ei kai kukaan pyyteettömästi ole puolitutuille  mukava,  ystävällinen ja tuttavallinen. Jotain hämärää tässä on nyt meneillään!

Olen lapseni kanssa leikkipuistossa. Lapsi on hankalassa paikassa kiipeilytelineessä eikä pääse omin avuin pois. Lähimpänä oleva ventovieras ihminen nostaa lapseni alas telineeltä. Katson miestä kohti hämmästyneenä. Koskiko hän juuri ventovieraaseen lapseen? Eihän toisten lapsiin kosketa! Enhän minäkään mene kenenkään lasta tuosta noin vain auttamaan ja nostelemaan alas telineeltä! Ei sellaista tehdä! Kukin hoitaa omat lapsensa ja katsoo heidän peräänsä. Uskallapas katsoa mun lapseni perään niin soitan hitto vie poliisit!

Treeneissä miesvalmentaja koittaa näyttää kuinka tulisi kääntää lantion asentoa, jotta se olisi oikeassa kulmassa suhteessa käsien liikkeeseen. Väännän ja käännän lantiotani mutta en vain osaa asettaa kroppaani oikeaan kulmaan. Mies tulee mukisematta lähelle, ottaa vyötäisiltäni kiinni ja kääntää kroppani asentoa. Katson miestä kauhun vallassa. Mitä se lääppii!  Lähentelikö se mua, yrittikö iskeä?  Mitä tää nyt meinaa, pitäiskö tää ottaa puheeksi, vaihdanko valmentajaa. Lopetanko koko lajin, ilmoitanko tästä johonkin, soitanko hänen vaimolleen, vai omalle miehelleni!

Kerron asiasta meksikolaiselle ystävälleni.

”Sitten se tuli ja laittoi kädet mun vyötärölle!”

” Okei, no hoksasitko sitten oikean asennon?”

” Joo hoksasin kyllä, mutta…”

” No hyvä, kuulostaa siltä, että olet löytänyt pätevän valmentajan!”

Niin niin, mutta eihän toisiin saa koskea ilman lupaa!  Mietiskelen asiaa, mitä enemmän mietin sitä selkeämmin tunnistan oman pidättäytyneisyyteni ja sen suomalaiset juuret. Säännöt koskettamisesta eivät taidakaan olla kovinkaan maailmanlaajuiset.

Tietenkin mulla on oikeus vetää omat rajani, mutta oikeastaan en enää edes tiedä mihin rajat vetäisin. Tuntuu hölmöltä vaatia lupaa ihmisiltä, joille kosketus on äidinmaidosta imetty arkinen, joka päiväinen asia.

Ja kun asiaa oikein mietin, en enää edes tiedä miksi ihmiset eivät saisi koskea toisiaan. Ei maailmassa ainakaan liikaa ole halauksia, rakkautta, auttavia käsiä, ystävällisiä eleitä ja läheisyyttä.

kulttuuri rakkaus uutiset-ja-yhteiskunta mieli
Kommentit (12)
  1. Minä kyllä autan vieraita lapsia ja myös ”oikaisen” tarvittaessa. Kaikki lapset ovat kaikkien lapsia. Inhottaa että moni Suomessa tuntee ettei toisten lapsia voi ohjata esim. parempaan käyttäytymiseen. Välillä tuntuu että ovatko muut pelastamatta lapsen hukkumiselta vain sen takia ettei ole tuttu🙄

  2. En suomalaisena naisena pysty yhtään samaistumaan kirjoittajaan. Ei tällainen estyneisyys kyllä suomalaisesta kulttuurista tule. En ole ihan varma ymmärsinkö tätäkään oikein mutta jos joku auttaa lastasi niin kiittämisen sijaan soitat poliisit?

    1. I don´t speak Polish
      26.5.2022, 20:47

      Postaus on kirjoitettu karrikoiden ja itseironisesti.
      Postaus liittyy myös suomalaisen ja espanjalaisen kulttuurin eroihin. Kyllä täällä aika ajoin olo on nimenomaan estynyt, kun vertaa paikallisiin, mutta nämä asiathan jokainen kokee juuri niin kuin kokee. Minä näin ja sinä toisella tavalla:)

    2. Mä en myöskään tunnistanut tästä yhtään suomalaisuutta. Me halataan lähtiessä ja/tai tavatessa kun nään läheisempiä kollegoita tai ystäviä. Ollaan kerrottu toisillemme kuinka tärkeitä ja rakkaita ne on elämässä. Leikkipuistoissa kyllä aina autetaan ventovierasta lasta, jos huomataan ettei lapsen vanhempi ole läsnä. Ja omassa harrastuksessa valmentaja kyllä tulee koskettamaan ja korjaa asentoa, jos se on väärä. Eikä kukaan sitä ajattele lähentelynä. Sehän on päivän selvää, että tarkoitus on kehittää kehonhallintaa. Lääppiminen olisi sitten asia erikseen.

      Aina välillä ärsyttää se, että suomalaiset leimataan jotenkin todella estyneiksi ihmisiksi, vaikka kyse on todellisuudessa ihan jostain omista kipukohdista. On perheitä, joissa ei puhuta ja pussata, mutta se ei tarkoita sitä että kaikki suomalaiset perheet ovat sellaisia.

      1. I don´t speak Polish
        28.5.2022, 11:16

        Tässä postauksessa korostuu ehkä suomalaisten ja espanjalaisen kulttuurin ero. Itse koen, että suomalaisilla on selkeästi isompi oman tilan ja reviirin tarve kuin espanjalaisella. Täällä kosketetaan annetaan poskisuudelmia halataan ja kuljetaan käsikädessä huomattavasti enemmän kuin suomessa.
        Täällä kauppojen jonoissa ventovieraat saattavat ohimennen silittää lapsen päätä ja joka kerta kun tapaamme tuttuja he halaavat myös lastani, tätä ei suomessa tapahtunut koskaan. Tämä kaikki on hämmentävää ja aiheuttaa erilaisia ajatuksia silloin kun oma tapakulttuuri on erilainen.

        Vieras kulttuuri nostaa entistä enemmän esille omia kulttuuri sidonnaisia piirteitä. Totta kai suomalaisetkin halaavat, mutta kun suomalaisten tapaa halailla vertaa täkäläiseen kulttuuriin niin se näyttäytyy väistämättäkin aika hailulta.

        Lisäksi puhut leimaamisesta. Mielestäni leimaamista on se, että yhden postauksen perusteella oletat tietäväsi kipukohdistani. Aikamoista.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *