Nyt mä salettiin selvitin syyn miks miehet kavahtaa elokuvia joihin liittyy liite romanttinen. Romanttiset komediat tai romanttiset draamat on miehille punainen vaate, vai mitä? Ne tuhahtelee ja puhahtelee niille vähän sillee ”justjoo, ei vois yhtään vähempää kiinnostaa”, miks? Mun teoria on tää: Tai no aloitetaan näin. Ootko koskaan huokaillu syvään ja miettinyt että miltä tuntuis jos maailman suloisin, seksikkäin, fiksuin, hauskin, ihanin, no kaikinpuolin täydellisin mies, jota tietenkin rakastat täydestä sydämestäs, tulis ja katsois sua äärettömän herkästi (ja mä tarkoitan nyt sillei, et sil olis silmät kostuneet kyynelistä, koska se tuntis niin voimakkaasti sua kohtaan) syvälle silmiin, ottais sua hieman värisevin käsin (mutta sit se kosketus muuttuis vakaaksi ja hyväileväksi) kiinni sun kasvoista ja sanois ettei voi kuvitella elämää ilman sua? Joojoo, oon kattonut Twilightiä, mut silti…
No niin, mä veikkaan että oot myös joskus kattonu sen miespuolisen tyyppis kanssa joitain em. kategorian leffoja, ja tokaissut sillei puolihuolimattomasti et ”miks sä et koskaan plaaplaa plaa…”, oonko oikees? No niin, mun teoria: Ensinnäkin, miehiä vituttaa se kun me katotaan noita leffoja, koska silloin me kuvitellaan et miehet vois oikeesti toimia noin romanttisesti. Toiseks, ne saa paineita, koska vaik me ei sanottais mitään, ne tietää et me ajatellaan jotain… Yks sivuseikka, joka on pakko pikapikaa mainita, on se että me riistetään niiltä mahis kattoa hyvä leffa, koska niiden pitää teeskennellä että se ei kiinnosta ei sitten yhtään, mutta siihen en sen enempää mene, koska kukaan ei takuulla sitä myönnä ( ja silti kattoo sinkkuelämän uusintoja salaa…).
Nyt vaan pitäis sit oikeesti selvittää että onko ne tositarinoita ne vanhat stoorit herrasmiehistä jotka on valmiita tekemään urotekoja ja suunnattomia uhrauksia vain nähdäkseen rakastettunsa, vai onko ne kaikki vaan propagandaa jota naiskirjailijat (joskus siis väkisinkin peitenimillä!!!) ovat kirjoittaneet? Onko koskaan ollut rakkaudesta riutuvia miehiä?
Miks miehet ja naiset olis muka niin erilaisia? Vai ollaanko me niin vaativia romantiikan nälässämme että ei enää huomata arjen romantikkaa? Onko nää leffat asettaneet miehille niin kovia paineita että ne ei enää yksinkertaisesti a) uskalla, b) kehtaa tai c) viitsi yrittää… Jos mietti tota Twilightin kohtausta jossa Edward paljastaa tunteensa Bellalle ja kertoo että ei voi kuvitella elämää ilman naista, sehän on niin kylmiä väreitä (siis hyvällä tavalla) aiheuttava, että se on jo epätodellinen. Missä tilanteessa normi mies toimis noin? Tai ei mulle ainakaan oo koskaan kohdalle osunut tuollaista avautumista ja paatosta. Ja jos osuis, miten siihen suhtautuisin? Plus, ollaanko me naiset romanttisia? Kyllähän se mene puolin ja toisin tuo hommeli. Ehkä se että me avaudutaan meidän tunteista voimakkaasti (ja siis koetaan että tää on romanttinen vuodatus, ja mies on varmaan ihan otettu) saa miehet vaan tuntemaan että nyt se muija alkaa taas vaatii jotain ja haluu jotain vastinetta sanoilleen. En tiiä… onko sitä kiittämätön hyvään parisuhteeseen ja haluaa aina vaan enemmän ja enemmän, tajuamatta että kaikki on paremmin kuin hyvin. Onko oikeesti olemassa tuollaisia Edwardeja vai onko ne vaan vampyyrit jotka osaa ton maagisen romanttisen hömpän… Vai oliko se tässäkin niin että sehän oli nainen joka tän kirjoitti. Mitenköhän mies olis vastaavan opuksen rustannu ja tuon kohtauksen muotoillut?
Jepulis… tällaista vaan tuli mieleen kun tähän koneelle parkkeerasin. Jos mulla olis ollut Twilight kolmonen niin olisitte säästyneet tältä höpinältä, mutta kun ei ollut niin kulutin aikaani näin 🙂 Mitenköhän sen sais selvitettyä että onko oikeesti olemassa niitä romanttisia miehiä… Onko teillä kokemusta tai mielipidettä asiasta?
Jutun kuvat: Google kuvahaku
