Miltä tuntuu kun hiukset lähtevät?

Hiuksia lähtee korikaupalla ja käteen jää vain tuppoja. Entä jos tietää, että jossain vaiheessa lähtevät viimeisetkin haivenet ja edessä on kuukausia kaljuna?

Meidän kampaajallamme Siirillä todettiin viime syksynä imusolmukesyöpä. Nyt viimeisetkin sytostaatit on lusittu ja edessä on kuukausi sädehoitoja. Hiukset alkoivat lähteä toisen sytostaatti-kerran jälkeen, puolivälissä alkoi näkyä päänahka ja nyt päässä on harva vauvatukka. Miltä se tuntuu?

IMG_20170403_160440.jpg

”Ensimmäiset reaktiot, kun tajusin, että tukka tulee lähtemään, olivat ihan kauheita. Että apua, ihan hirveää. Mietin kaikkia niitä vaiheita ja ajattelin, että en halua! En halua lyhyttä tukkaa, se ei ole minun oma valintani.

Kun niitä hiuksia alkoi lähtemään, niin otinkin sen aika hyvin. En itkenyt ollenkaan. Se tapahtui yhtenä iltana, kun haroin hiuksia ja yhtäkkiä niitä vain jäi hirveästi käteen. Aloin vedellä niitä siinä ihan kunnolla ja muistan ajatelleeni, että no nyt näitä sitten lähtee.

Siinä vaiheessa, kun alkoi päänahka lopulta kuultamaan, fiilikseen tuli iso muutos. Se tuntui kauhealta ja vaikutti tosi isosti minäkuvaani. Tuntui todella rankalta, koska ennen niin hyvä itsetuntoni oli yhtäkkiä kadonnut. Koin tuolloin koko prosessin ainoan riivatun hetken – päätin yhtäkkiä leikata itse oman tukkani ja leikkelin niitä peilin edessä ihan holtittomasti, vedin niskankin ihan siiliksi koneella. Jälkeenpäin nauroin poikaystävälleni, että miksei hän estellyt minua?! Tempaukseni oli jotenkin imenyt hänetkin mukaansa.

Pelkän sairauden takia en ole juuri tuntenut itseäni sairaan näköiseksi, kyse on pitkältikin todella niistä hiuksista. Niistä ihmiset näkevät heti, että tuo ihminen sairastaa. Hiustenlähtö muistuttaa sairaudesta koko ajan. Niitä on ihan joka paikassa – sängyssä, suihkussa – ja peiliin katsoessa muistat sen joka kerta. Sieltä katsoo takaisin joku ihan muu ihminen. Huomasin jossain vaiheessa, että olin alkanut kuvailla itseäni, että olen nyt sellainen ja tuollainen, joku jolla on ihan toinen identiteetti.

Vaikka toisaalta tuntuu hölmöltä, sosiaalisista tilanteista on tullut vaikeampia. Tajusin, että hiuksilla onkin valtava vaikutus! Ihan kauppaankin kävellessä sitä miettii, että miltä näytän ja mitä tuo ajattelee. Muistan eräänkin illan, kun olin ystäväni kanssa katsomassa erästä dokkariesitystä. Jossain vaiheessa minulle tuli todella kuuma ja minun oli pakko ottaa pipo pois. Huomasin, että mietin loppuajan sitä, että katsookohan kaikki siellä takana minun kaljuani eikä sitä dokkaria. Jostain tuli myös kynnys mennä joogatunnille, koska ajattelin, että takarivissä joku katsoo ohuita hiuksiani.

Eniten koko hommassa ahdistaa se, että tämä ei ole minun oma valintani. Yhtäkkiä pitää olla päähineihminen, vaikka en ole päähineihminen. Hiustenlähdöllä on ollut lopulta paljon isompi merkitys sairaudessani, kuin mitä alunperin kuvittelin. Onhan se totta, että kyseessä ovat vain hiukset ja niistä valittaminen voi kuulostaa pinnalliselta. Mutta tällainen vertailu ärsyttää, että aina voisi olla joku asia huonommin, voisin kuolla tähän ja pitäisi olla niin kiitollinen koko ajan jostain. Se on ihan hirveää, kun hiukset lähtevät ja jos se tuntuu minusta pahalta, niin kyllä minä saan sen tuntea.”

IMG_20170403_160520.jpg

”Kela korvaa peruukin, jonka arvo on 130 euroa. Sillähän ei saa mitään laadukasta. Ensin olin jopa innoissani, että sehän voi olla hauskakin tilannekin, kun voi ottaa jonkun ihan erilaisen tukan. Mutta se sovitustilanne oli masentava ja nöyryyttävä. Valikoima oli niin suppea ja huono, tuntui, kuin olisin ollut jossain Kummeli-puvustamossa. Ajattelin, että jos mukana ollut kaverini nyt nauraa, niin suutun. Että älä vaan nyt naura minulle. Jälkeenpäinhän tälle kyllä naurettiin sitten yhdessä.

Netistä ja jenkeistä löytyisi kyllä hienoja peruukkeja, pastellinvärisiä ja kaikkea luonnollistakin. Miksei niitä ole valikoimassa? Tai miksei sitä Kelan rahaa voisi käyttää päähineisin tai huiveihin? Lopulta päätin, että olen mieluummin kalju, kuin otan sen peruukin. 

Hiuksiahan lähtee tosi kauan ennen kuin sitä oikeasti pystyy näkemään. Moni lohduttaa, etten näytä sairaalta ja että ei hiukset vaikuta siihen, kuinka kaunis olen. Että lyhyet hiukset sopivat minulle ja että ne kasvavat takaisin. Monet tsemppaavat. Vaikka se auttaa ja tuntuu kivalta, niin jotenkin en silti ota niitä sanoja ihan todesta.

Silti mietin usein, että en olisi yksin tähän pystynyt ja läheisten tuki on ollut korvaamatonta. Poikaystäväni sanoo koko ajan, että olen kaunis. Ei minusta tunnu, että hän sanoo sitä vain lohduttaakseen, vaan että hän oikeasti tarkoittaa sitä. Hän yritti jopa jossain vaiheessa rohkaista minua leikkaamaan haiveneni siiliksi, koska se kuulemma näyttäisi minulla vain hyvältä. Kyllä jonkun läheiset voisivat pelästyä pahemminkin.

Nyt kun viimeinen sytostaattihoito on ohi, olen alkanut laskea koska hiukseni alkavat taas kasvamaan. Toivon, että minulla olisi hiukset päässä, kun tulen heinäkuussa takaisin töihin. Että ne eivät näyttäisi enää sairaan ihmisen hiuksilta. Olen jo miettinyt, minkälaisen mallin haluan. Jo ajatus siitä, että päänahka ei kuulla läpi, tuntuu tosi ihanalta! Olen alkanut katsella ihan erilaisia hiuksia nyt ja suurinpiirtein kaikkien vastaantulijoiden perushiuksetkin näyttävät mahtavilta!

Tämä kokemus on todella antanut perspektiiviä. Alan ymmärtää ihmisiä, joilla on koko elämänsä ajan ollut kovia itsetunto-ongelmia. Ymmärrän nyt, miltä se oikeasti tuntuu. Kyllä tämä tuo minuun ihmisenä paljon uutta, sillä koko minäkuvani on muuttunut.”

Kiitos rehellisyydestä, Siiri. Olet rohkea!

-Meeri

kauneus hiukset
Kommentit (20)
  1. Rapunzelilla on luonnollisen näköisiä peruukkeja, erityisesti jos tyvi värjätään 🙂

  2. Minun hiukset kasvat tuskin ikinä takaisin. 24 vuotta hiuksettomuutta takana. Onneksi minulla on ”vain” alopecia. Itse olen jo tottunut tähän, mutta tuo alkuaikojen vähättely toisten taholta ärsytti suunnattomasti.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *