Olenko täysi pelkuri?

Olen suhteellisen aktiivinen keskustelija eräällä peliaiheisella keskustelupalstalla. Palsta on käytännössä 100% kantasuomalaisten 20-40 -vuotiaiden miesten kansoittama ja eräs palstan aktiivisimmasta ketjuista käsittelee modernia feminismiä ja muita siihen kytkeytyviä aiheita. Viime aikoina keskustelu on sivunnut ainakin sukupuolineutraalia kieltä ja kasvatusta, kulttuurista omimista ja #metoo-kampanjaa. 

Vaikka keskustelun taso tuolla palstalla on varsin hyvä, päätin noin vuosi sitten olla enää osallistumatta keskusteluun. Huomasin, että maailmastani tuli hieman harmaampi joka kerta kun uusi ja aina edellistä tulisempi raivo leimahti jokaisesta pienestäkin ”feministisestä” keskustelunavauksesta, joka maailmalla tehtiin. Jossain Princess Nokian ja Anttilan lelukuvastosta tappelemisen välissä yksinkertaisesti tajusin, että elämä on kuitenkin aika lyhyt. Voisiko sen käyttää paremminkin kuin internetissä tappelemiseen?

Maailman ahdistaessa kuvittelen itseni Rednexin keikalle Forssan torilla vuonna 2012.

Päätökseni jättää keskusteluhommat sikseen nousi kuitenkin mieleeni kun viime viikolla kuuntelin radiolähetystä, jossa toimittaja Johanna Vehkoo ja sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen olivat Puheen Aamun vieraina. Vehkoo ja Nieminen olivat puhumassa tekemästään Vihan ja inhon internet -sarjakuvakirjasta, joka käsittelee naisten saamaa vihapuhetta ja antaa neuvoja vihapuheen sietämiseen.

Ymmärsin, että vaikka minä voin yhdellä omalla päätökselläni sulkea vihamieliset tai mua vähättelevät ympäristöt pois mun elämästä, niin suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei samanlaista mahdollisuutta kuitenkaan taida olla.

Tuo haastattelu ja kaikki muukin viime vuosina ympäriinsä lentänyt skeida on pistänyt mut miettimään: Pitäisikö näihin keskusteluihin osallistua? Pitäisikö tehdä jotain? Onko keskustelusta vetäytyminen ja sen väistely vain ja ainoastaan pelkurimainen teko?

Yhteiskunnalliselta kannalta ymmärrän, että edustan maailman etuoikeutetuinta (Terkkuja Etuoikeus-Julialle!) ihmisryhmää ja siksi olisi arvokasta käydä taistoon feminismin, humaanien arvojen ja tasa-arvon puolesta. Voisin sanoillani ja teoillani osoittaa, että myös mun ”statuksella” varustetut ihmiset ovat valmiita tekemään asioita tasa-arvoisemman maailman eteen.

Henkilökohtaisella tasolla pessimismi on kuitenkin voittanut. Ihmiset eivät tunnetusti anna edes faktojen kääntää päätään enkä usko, että jaksaisin päivittäistä beta-male cuckiksi (ja toisaalta ämpäriksi ja käppäukoksi, minusta on ilmeisesti moneksi) tai ties miksi muuksi haukkumista. Mun näkemyksen mukaan internetissä käytävä ”keskustelu” tekee ihmisryhmien väliin revenneistä railoista vain leveämpiä ja maailman jokainen kommentointiosasto pitäisi sulkea.

Mä olen ehkä vähän luovuttanut, mutta toisaalta taas tunnen sisälläni vastarinnan liekin orastavan lämmön. Kun sadat uusnatsit marssivat kirkkaassa päivänvalossa Tampereella ja alt-right -johdannainen möyhöttäminen normalisoituu kaikkialla, mä järkytyn enää vain siitä, että en enää edes jaksa järkyttyä. Samalla jossain mun takaraivossa pieni ääni huutelee, että juuri mun ja muiden kaltaisteni päätös poistua keskusteluista ja miettiä mukavampia asioita mahdollistaa kaiken tämän. Se on aika sietämätön ajatus.

Ihan jees @ FB | Bloglovin’