Olen ollut suuri kirjojen ystävä aina siitä asti kun opin lukemaan. Ala-asteella lueskelin satunnaisesti sitä sun tätä, ja 12-vuotiaana tutustuessani fantasiakirjallisuuteen David Eddingsin mestariteosten kautta kaikki padot aukesivat. Yläasteella ja lukiossa luin 1-2 kirjan viikkovauhtia ja sama tahti jatkui pitkälle parikymppiseksi. 

Sitten tapahtui jotain. Tuli Youtube, sosiaalinen media ja Netflix kumppaneineen. Älypuhelin oli se viimeinen naula minun ja kirjojen yhteiselon arkkuun. En enää tuijottanut kirjojen sivuja vaan erikokoisia, sinistä valoa loistavia ruutuja. Minusta alkoi tuntua, että en enää osannut lukea, Tunsin, että jatkuva ruudun tuijottaminen oli alkanut tyhmentää minua: päässäni ei enää pyörinyt erilaisia tarinoita tai ajatuksia vaan Facebookin valkosinisessä kehyksessä vilistävä kissakuvilla ja meemeillä kyllästetty tekstiseinä.

Yöpöydän tilanne tällä hetkellä.

Ja minä kaipasin tarinoita. Kaipasin sitä rauhaa, joka kirjan parissa on mahdollista saavuttaa. Kaipasin iltoja ja aamuja kirjojen parissa. Mutta keskittymisestä oli tullut vaikeaa. Huomasin usein avaavani kirjan ja sen jälkeen havahtuvani siihen, että selasinkin taas Facebookia tai puuhasin läppärin tai puhelimen kanssa jotain muuta aivan yhtä turhaa. Lukiessani huomasin jopa miettiväni, että onkohan somessa tapahtunut jotain tärkeää. Ja eihän siellä ikinä tapahdu mitään tärkeää!

Alkoi vituttaa. Päätin opetella lukemaan, taas.

Aloitin kevyesti, hyvin kevyesti. Järkeilin, että tässä projektissani on paljonkin samaa kuin liikunnan aloittamisessa. Ei pidä heti lähteä maratonille, ensin pitää tyytyä kiertämään kotikortteli. Aloitin siis kirjoista, joista oikeasti tiesin pitäväni ja jotka olivat erittäin helppolukuisia. Ei mitään liian hienoa. Nuortenkirjoja, kevyttä ja nopealukuista.

Hylkäsin myös lopullisesti ajatuksen ainoastaan hienon ja fiinin kirjallisuuden lukemisesta. Nuorempana luin Tolstoita ja Chomskya hampaat irvessä ja väitin peilaavani maailmaa niiden kautta. Herranisä, miten rasittava snobi olen luultavasti ollut. En ikinä saa takaisin niitä kymmeniä tunteja, jotka menetin Chomskyn Ideologia ja Valta -esseekokoelman parissa joskus 18-vuotiaana. Parempi lukea vain ja tasan sitä, mitä haluaa. Ja jos kirja ei yksinkertaisesti ns. lähde, niin jättää kesken ja siirtyy seuraavaan. Elämä on liian lyhyt.

Sitten siirryin kirjastoon. Tarkemmin sanottuna jätin puhelimen kotiin ja sen jälkeen siirryin kirjastoon. Uudelleenopetteluprojektini alkuaikoina luinkin paljon kirjastoissa. Ihan vain siksi, että sain taas rutiinin päälle eikä ympärilläni ollut liikaa häiriötekijöitä. Ja se kaikkein pahin häiriötekijä, puhelin some-feedeineen oli kotona, kilometrien päässä minusta.

Lukuvuorossa seuraavaksi.

Kolmas askel oli videomuodossa tarjoiltavan viihteen vähentäminen. Kotiin tullessaan kun on vähän liiankin helppoa napsauttaa joku sarja päälle ja lysähtää sohvalle sitä tuijottamaan, samalla somea selaillen. Houkuttelevaahan se toki on, kuin vetäisi ylleen äärimmäisen mukavan digitaalisen villapaidan, mutta samalla se tekee myös todella hallaa aloite- ja keskittymiskyvylle. Mieluummin vietän nuokin hetket nykyään kirjojen tai kirjoittamisen parissa ja katson vain ne sarjat, jotka ihan oikeasti haluan enkä maanisesti kuluta kaikkea, mitä tuubista tulee.

Pienen taistelun jälkeen sain lukutaitoni taas takaisin ja nyt luen taas aktiivisesti. Olen hämmentävän onnellinen ja innostunut siitä, että tein hieman töitä elvyttääkseni tuon taidon. Olen saanut takaisin jotain sellaista, mistä nautin aivan suunnattomasti, jopa paljon enemmän kuin edes muistin. Saattaa kuulostaa typerältä, mutta tunnen ihan valehtelematta olevani taas hieman kokonaisempi ja mielenkiintoisempi ihminen.

Lukeminen muuten ei kannata aina. Niin paljon kuin lukeminen minulle merkitseekin, niin en ole sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea. Miksi pitäisi? Ei se ajanvietteenä sovi kaikille, ei sellaista harrastusta olekaan, mistä kaikki oppisivat pitämään. Lukekaa siis jos haluatte. Ja jos ette halua, tehkää jotain muuta.

Ihan jees @ FB | Bloglovin’