Ihminen ihmiselle
Pienet onnenhetket, kun löydät kaipaamaasi kuivattua yrttiä ja punaisia linssejä feel free to use -laatikosta. Joku toinenkin tyhjää tiskikoneen, pesee vuoroviikoin vessan, imuroi, onkin vienyt sen biojätteen joka unohtui.
Ollaan ja tullaan, liikutaan miten tykätään, mutta yksin olemisen tunne, sitä ei juuri pahalla tavalla pääse syntymään:
tosin erikoiselta tuntui tai tuntuu se, ettei kukaan sano heippa! kodista lähtiessä. Olin hetken aikaa yksin se hassu, joka huhuili heiheitä ulko-ovelta, kunnes ymmärsin ettei se ole kämppisten kesken kai tavanomaista.
Mutta huolenpito! Välittävät huomenet, toisinaan hyvän yön toivotukset. Kaulaliinan lainaaminen ilmojen viiletessä, kun omani katosi muutossa: ”Turhaa sinä uusia ostaisit, kun minulla on näitä vaikka kuinka paljon!”
Helpottavaa on nähdä, miten toistenkin elämä on välillä laiskaa, aikaansaamatonta. Välillä täällä pönötetään ketarat ojossa koko päivän, listataan asioita, joita oli suunnitelmissa tehdä, mutta Netflix veikin voiton.
En ole ainut, se on ihana tunne, missä tahansa.
Kommuuniasuminen on pyörinyt mielessäni vuosia kuin mahdottomana haaveena. Kommuuniin muuttaminen on tuntunut ajatuksena työläältä: mistä löytäisin muka sopivan (Facebook on täynnä ilmoituksia, kun osaa etsiä) ja mistä tiedän viihdynkö siellä, juuri heidän kanssa (käy tutustumassa, äläkä kirjoita sitovaa vuokrasopimusta).
Luokittelen itseni introvertiksi ja suuren oman tilan arvostajaksi. Nautin hiljaisuudesta ja siitä, että saan tehdä asiat omalla tavallani, mutta toisaalta olen ymmärtänyt olevani laumaeläjä. Uskon, että pohjimmiltaan meistä jokainen on.
Olemme vain kadottaneet sen.
Kaupungistuminen ja yksilöllistyminen, mutta toisaalta samaan aikaan tapahtuva digitalisoituminen ovat vierottaneet meitä kasvokkain tapahtuvan yhteisöllisyyden ja kohtaamisen tarpeesta sekä osoittamisesta. Yksilöllistymisen myötä ajatellaan yhä useammin omaa etua, ei meitä tai heitä.
Käännetään katse vaikka kasvavia leipäjonoja, eriarvoistumista, kodittomia ja työttömiä kohti. He ovat jääneet yhteisön ulkopuolelle miettimään, milloin tässä näin kävi.
Kommuuniasuminen on vain yksi tapa olla mukana yhteisössä, mutta se voisi olla nykyistä useammin ratkaisu asunnottomuuteen, talousongelmiin, yksinäisyyteen, jopa masennukseen, yksinhuoltajien kokemaan aikuisen ihmisen seuran kaipuuseen (perhekommuunit – mikä ihana ajatus).
Yhteisöllisyyttä voi löytyä myös hyvästä työporukasta, suvusta tai harrastusporukasta (näissä jokaisessa yhteisöllisyyttä voi myös kehittää): yhdistävä tekijä on vastavuoroisuus, halu tavoitella yhteistä hyvää ja jakaa yhteisiä arvoja, kokea kuuluvansa johonkin ja saada turvaa tiedosta, että nämä ihmiset kannattelevat jos minä en kanna.
Yhteisöllisyyden tunnetta voi tuoda ihan vain se pieni hetki, kun avaa naapurille oven ja sanoo silmiin katsoen jotain, edes huomenta. Yhteisöllisyyden tunnetta voi jollekulle tuoda se, jos hänet tällä kertaa pyydettäisiin mukaan, edes johonkin, joidenkin kanssa, vaikka vain baariin.
Miten paljon ylipäätään aito kokemus kuulumisen tunteesta voisikaan lisätä monen hiukan ulkopuolelle jääneen onnellisuutta ja kasvattaa heidän elämänlaatua. Antaa voimavaroja selvitä, tilan tuntea olevansa ihminen ihmiselle, ihmisille. Sitähän meistä jokainen lopulta kaipaa.
Päivitystä muuten tapaukseen Yläkerran pianomies: hän on ottanut selkeästi tavoitteekseen opetella ulkoa Beauty and the Beastin. Niin että, se valtoimenaan itkevä emoji sitten vain tähän kohtaan.
Lue myös: