Omistaisinpa vieläkin vähemmän
Inspiroidun hyvin pienistä ja tavallista hetkistä. Joskus mietin, ovatko arjen tilanteet minulle suurempia kuin muille, tunnenko jotkut asiat vahvemmin?
Esimerkiksi kämppikseni lainatessa minulle kaulahuiviaan kelien viiletessä, päässäni alkoi pyöriä monta päivää kestänyt ajatuskela yhteisöllisyydestä, jakamisesta, antamisesta, lainaamisesta, omistamattomuudesta… Kuinka paljon pohdittavaa ja iloa yksi kaulaliina voikaan antaa?
Minulle yksi erityisen tärkeä arvo on oman kulutukseni tarkkailu. Ostan hyvin vähän ja vain jos tarvitsen, en nauti omistamisesta. Minua ahdistaa suuri materian määrä, sillä mietin jatkuvasti mihin ihmeeseen laittaisin kaiken jos lähtisin vaikka maailman toiselle puolen? Haaveilen usein siitä, että kaikki omistamani mahtuisi reppuun, mutta tiedän että se on vain kauaskantoinen haave joka hienovaraisesti ohjailee toimintaani.
En kutsuisi itseäni minimalistiksi. Mietin pitkään, onko elämäntapani minimalistinen, mutta ei se ole. Oikeastaan elämäni on aika rönsyilevää ja vaikken omista, saattaa ympäristöni olla täynnä asioita, kuten vaikkapa lainattuja kirjoja, kaverin huonekasveja, suuria ajatuksia ja seikkailuja, jonkun huonekaluja.
Ajattelen, että keskittymällä hyvään paha vähenee, muttei minun tarvitse aktiivisesti mitään elämästäni poistaa. Usein minimalistit toimivat karsien. Minä en ehkä niinkään.
Päätös tai ajatus omistamattomuudesta tuo paljon hyvää. Se on ekologinen ja taloudellinen valinta toimia: kuinka paljon säästänkään (ympäristöä ja kukkaroa), kun uuden ostamisen sijasta vaikkapa lainaan tai vuokraan?
Avoeron ja kommuuniin muuttamisen myötä olen leikitellyt ajatuksella, että laskisin kaikki omistamani tavarat. Se ei olisi nimittäin mahdotonta – en omista enää edes huonekaluja.
Huoneeni kommuunissamme on kalustettu. Olen tuonut tänne vain oman rakkaan untuvapeittoni, pellavaverhoni, kattolampun ja päiväpeitteen. Yhden huonekasvin ja pari valikoitua astiaa. Niin ja sen kirjoituskoneen, jonka korjaamista vieläkin mietin (hiukan luovuttaneena tosin).
Mutta kaikki muu on jonkun omaa, lainassa minulla. Aluksi vieraassa sängyssä nukkuminen kauhistutti, kunnes ymmärsin että kauhistus olikin vain tunne, jokin mieleni lukko. Nyt sänkyni tuntuu siitä huolimatta omalta pesältäni, vaikkei se fyysisesti ole omistuksessani. Mitä sillä on ihan oikeasti väliä, ettei se sänky ole minun ostamani ja että se on toiminut jonkun toisenkin sänkynä?
Omistamattomuus on siis paitsi ekologista ja taloudellista, myös rauhoittavaa, vapauttavaa ja mieltä avartavaa. Sillä on minuun outo meditatiivinen vaikutus. Tuntuu, että sitä enemmän minulla on tilaa olla oma rohkea ja vapaa itseni, mitä vähemmän fyysisesti omistan. Kuulostanee hörähtäneen Nuuskamuikkus-hipin puheelta, mutta kuulostakoot.
Voinpa ainakin aina pakata telttani ja kuvitteellisen huuliharppuni, ja matkata talveksi etelään.
Miten kaunis ajatus.
Lue myös:
Ihminen ihmiselle – ajatuksiani kommuuniasumisesta