Söin korvapuustin, tänäänkin

“Minä en nyt millään muista, että oliko minulla tässä tänään treffit vai ei”, puheli vanhempi rouva rollaattorin takaa kahvilatyöntekijälle, puolittain minulle.

“Mutta jos viitsisit tuoda minulle lasin vettä ja iltapäivälehden siksi aikaa, kun tuumailen asiaa”, hän pyysi pohtivaisena ja istahti raskaanloisesti viereiseen pöytään.

Kahvilatyöntekijä toi vesilasillisen, lehdenkin.

Pian seuraamme liittyi sekarotuiselta vaikuttava Topi-koira sekä hänen varsin tyylikäs omistajattarensa. 

“Moikka, mahdunko tähän juomaan kahvit?” minulta kysyttiin taasen.

“Ja hei, voitko pitää Topia sen aikaa, kun käyn hakemassa ne kahvit?” 

Topi tuijotti minua monta minuuttia uteliaana. Aluksi istuen, sitten turhautuneena vilkuillen ja pyörien, lopuksi tuhahtaen maate laittaen, auringon lämmittämälle asfaltille. Pidin hihnasta kiinni kuin aarteestani, miten hirveää olisikaan hukata koira Helsingin keskustaan.

(Tätä samaa pelkään aina kun tulen kotiin: pelkään kämppisten kissojen juoksevan ulos ovenraosta ja vain katoavan, miten selittäisin sen, että kadotin kissasi?)

Joimme kahvit sulassa sovussa. Vanhemman rouvan mystinen treffiseura jätti tulematta, hän nousi vaisuna ja jatkoi matkaansa. 

Ja niin hörppäsi Topikin lasistaan vikat vetensä siinä missä omistaja kahvinsa, ja jäljelle jäin vain minä puoliksi syödyn korvapuustini ja tietokoneeni kanssa.

Helsingin merituuli tuntuu tutulta ja samalta kuin lapsuuden tuulet saaristossa, mutta aurinko lämmittää niin, etten malta nousta.

Onneksi lähdin.

Onneksi tänäänkin päätin valita korvapuustin ja laten, elää hiukan, sen puoli-ilmaisen ja kalorittoman kotona keitetyn teekupillisen sijaan. Teekupillisen, jota en enää huomenna muistaisi.

Muistuttaisinkin: älä laihduta, vaan elä täyttä elämää – sitten on iltaisin sängyssä mitä muistella. Oli se sitten vain Topi ja rollaattori-mummu, mutta kuitenkin, arkisen herttaisia kohtaamisia nekin. Tekevät elämästä elämän.

#älälaihduta365 – olet just hyvä noin
Hyvää valtakunnallista Älä laihduta -päivää 6.5.2019