Ensiaskeleeni vapaana toimittajana, eli mitä minulle kuuluu

Olen ollut kovin hiljaa, vaikka olisi ollut paljon sanottavaakin. Ehkä juuri siksi en olekaan sanonut mitään – joskus sanatulva on vaikeaa asetella tekstiksi.

Olen pureskellut joulukuusta asti sitä asiaa, että minulle todella tarjottiin freelancer-toimittajan työtä, koittanut nauttia joka hetkestä ja uskoa itseen, työntää kaiken loppumisen pelkoa sivuun. Olen aina suuremmissa tai pienemmissä määrin halunnut vain kirjoittaa, ja ensimmäistä kertaa se on mahdollista. 

Pystyin jättäytymään pois Postin päivätyöstä, josta en oppinut tykkäämään lainkaan, vaikka yritin. Ironista kyllä, Posti itsessään oli kuitenkin avain tähän unelmaan. Kirjoitin työhäpeästä postinjakajana, josta poiki haastattelupyyntöjä muihin medioihin, jota kautta Duunitorin verkkomedian tiedottaja huomasi lukea blogiani ja tarjota tekstieni myötä töitä.

Teen yhä henkilökohtaista avustamista kirjoittamisen ohella, sillä tekstien palkkiot eivät täysin kata elämisen menojani. Koska vapaana toimittajana ei ole minkäänlaista työyhteisöä, tuntuu myös hyvältä nähdä ihmisiä. Minulla on suuri auttamisen halu, joka täyttyy avustustyössä – juuri eilen sain taas lämpimät kiitokset hymyn kera, sekä sanat “olipa ihanaa, kun juuri sinä pääsit tänään tänne”. 

On ihana tunne, kun pieni hetki töissä voi pelastaa koko päivän. 

Kirjoittaminen toimitusmielessä on tuntunut hyvin luontaiselta, vaikka aluksi pelkäsinkin tekstini olevan kovin rönsyilevää. Olen sitten yksin, sekä mieheni kanssa korjaillut hassuja sanavalintoja ja murretaivutuksia virallisempaan muotoon. 

Yllättäviäkin hetkiä on ollut: en esimerkiksi aluksi tajunnut, että haastateltavien kanssa työskentely on niin suuri osa työtä. Kirjoittamisen osuus onkin koko jutun työstämisessä hyvin pieni. Ja koska toimittajasta ja haasteltavasta vain toinen saa jutusta palkkaa, on tällä toisella yleensä suurempi intressi tehdä hommat tehokkaasti pakettiin – josta en syytä tippaakaan, toki haastateltavilla on omat usein kiireiset työnsä ja elämänsä.

Haastattelutilanteet ovat olleet opettavaisia: ensimmäistä puhelinhaastatteluani en tajunnut nauhoittaa, ja olikin hankalaa hakata näppäimistöä toisen puheenpapatuksen tahtiin (ihmiset puhuvat mahdottoman nopeasti!!) Loppujen lopuksi kirjoitin juttua ulkomuistista ja jouduin kyselemään vielä tarkennuksia jälkikäteen haastateltavalta. Mutta virheistä oppii.

Olen tavannut mielettömästi erilaisia tyyppejä, kuullut hurjia tarinoita ja saanut oppia mahdottomasti uusia asioita. Tässä työssä sitä ottaa selvää sellaisista asioista, joihin ei muuten ikipäivänä perehtyisi. Esimerkiksi nyt tiedän, miten lähtisin perustamaan yritystä, sillä olen tehnyt juttuja yrittämisen tiimoilta. Ja jos tämä kuvitteellinen yritykseni ajautuisi konkurssiin, niin tiedänpä nyt mitä siinäkin tapahtuu – kiitos haastateltavan, joka jakoi tarinansa omasta konkurssistaan.

Haastattelun purkaminen tekstiksi (mikäli haastattelu on vain äänitetyssä muodossa), oli aivan aluksi niin vaikean tuntuinen operaatio aloittaa, että ihan turhautti. Välillä tuntuu, ettei tiedä mistä edes aloittaisi, kirjoittaminen tuntuu typerältä ja loppujen lopuksi koko jutun ideaa alkaa kyseenalaistaa. Olen huomannut, että tässä kohtaa paras keino on vain kirjoittaa, ja sitten palata kirjoittamaansa seuraavana päivänä. Yleensä seuraavana päivänä teksti ja juttu tuntuvatkin taas hyvältä ja järkevältä.

On ollut hankalaa erottaa työ vapaa-ajasta, sillä pidän tästä niin kovasti. Olen tottunut tekemään niin kutsuttuja “duunarihommia”, pitkiä yli kymmenenkin tunnin fyysisiä työpäiviä, joka on johtanut siihen että osaan ajatella vain uuvuttavaa, fyysisesti rasittavaa työtä työnä. On hankalaa suhtautua tutkimiseen, haastatteluun, kirjoittamiseen ja jutun koostamiseen työnä, tuntuu että se on liian kivaa ollakseen “oikeaa” työtä.

Toki tässäkin on puolensa: en tiedä paljonko minulla on ensi kuussa tarjolla töitä, minulla ei ole mitään työsuhde-etuja koska toimin yrittäjämäisesti ja avustustyönikin on keikkatyötä, palkkani on satoja euroja aiempaa huonompi, ei ole työyhteisöä (tosin erakkomielisenä en ole vielä päättänyt, onko tämä hyvä vai huono puoli), enkä tiedä miten pidän kesälomani vai pidänkö.

Kuitenkin, päätin tämän myötä, että haen lukemaan sitä journalistiikkaa tänäkin vuonna (hain viime vuonna, jäin 1. varasijalle, aloin epäillä alan työllistymismahdollisuuksia ja harkita hakeutuvani sosiaalityön pariin). Mutta, jos saan alan töitä ilman koulutustakin, niin eiköhän sieltä jotain löydy sitten koulun jälkeenkin. Ajatus siitä, etten koskaan saisi vakituista kokopäivätyötä (joka on alalla varmaankin todennäköisin tilanne), ei oikeastaan ahdista. Ajatus toiminimen perustamisesta houkuttelee, ja voisin hyvin nähdä itseni freelancerinä kymmenenkin vuoden päästä. 

Enkä keksi mitään journalistiikkaa kiinnostavampaa, elämässä ylipäätään, joten ehkä sitä paloa tulee seurata. Koska tiedän, että jos en seuraa, niin minua tulee seuraamaan muussa työssä esimerkiksi ajatus siitä miten “voisin olla nyt kirjeenvaihtajana Lontoossa”, vaikka haave itsessään ei ehkä järin realistinen olekaan. Kuitenkin yllättäen siitä muuttuisi omassa mielessä totisinta totta, että niinhän siinä olisi käynyt, jos olisin vain seurannut unelmiani, mutta koska en seurannut, niin tässä sitä ollaan.

Joogaopettajakoulutukseni alkaa muuten kuun lopulla, mutta siitä minulla ei ole mitään ajatuksia. Ihanaa syventää tietouttaan asian tiimoilta – siinä oikeastaan kaikki tunteeni koulutusta kohtaan! Varmaan lisää tuntemuksia herää ensimmäisen koulutusviikonlopun jälkeen.

Maaliskuu tulee olemaan siis kirjoittamista, joogaa ja pääsykoelukua. Ja aurinkoa, näemmä.